Erityislapsi

Itken, koska lapseni ei voi sanoa “äiti”.

Minä ja Dan kävelimme käsi kädessä erityislapsemme koulun pihalla ja istuuduimme muiden vanhempien seuraan urheilukentän laidalle. Minua jännitti, enkä osannut edes sanoa miksi – tiesin koulun urheilukilpailun olevan leikkimielinen tapahtuma, eivätkä lapset hampaat irvessä suorittaisi mitään suuria teknisiä suorituksia. Mutta minua jännitti.

Isommat lapset olivat viettäneet oman koko päivän kestäneen urheilupäivänsä edellisenä päivänä; pienemmille lapsille moinen olisi turhan rankka. Niinpä lapsellani luokkakavereineen oli oma urheilupäivä, joka kesti puolitoista tuntia. Sillä ajalla he kilpailivat eri viesteissä. He pujottelivat radan päästä päähän, heittivät hernepusseja, kuljettivat kentän laidalta toiseen vedestä märkiä pesusieniä.. Ja pelastivat kaksi opettajaansa lohikäärmeen kynsistä. Näistä ja muista voi nähdä kuvia koulun Facebook-sivulla täällä.

Minä nauroin nähdessäni lasten riemun. Tuli kuitenkin tilanne, minkä jälkeen minä pidättelin itkua.

Nähdessään vanhempansa puhumaan kykenevät lapset hihkuivat “Mum! Mum!” ja kiiruhtivat sanomaan vanhemmilleen moi. Se iski herkkään paikkaan. Se yksinkertainen lausahdus “Mummy!”. Se sana sama, jota nuorin lapsemme käyttää jatkuvasti. Sana, jota tämä esikoiseni ei kykene sanomaan. Hänellä ei ole tapaa sanoa itse mitään.

Pidättelin itkua, koska tapahtuma oli iloinen enkä halunnut aiheuttaa ylimääräistä huolta kenellekään, vielä vähemmän viedä huomion pois lapsista.

Tapahtuman ja vanhempien kahvituksen jälkeen Dan jäi koululle Elsan kanssa. He tulisivat kotiin koulukyydillä. Minä ajaisin edeltä autolla.

Päästessäni autoon itku pääsi valloilleen. Minun oli purkauduttava näistä tunteista jollekin. Jollekulle. Ensin ajattelin tehdä liven Facebook-kanavalle, mutta jänistin. Ja kuvasinkin tämän videon, joka jo Facessa on jaettu.


Tässä vielä linkki videoon.

Se kertonee paremmin tästä kivusta ja surusta, mitä lapsen vammaisuus välillä tuottaa. Sitä hentoa tasapainoa räjähtävän onnen ja surun kanssa. Miten onnellinen tuona päivänä olinkaan siitä, että lapseni voi osallistua koulun urheilukilpailussa! Miten onnellinen ja riemuissani olinkaan siitä lapseni ilosta ja kikatuksen määrästä hänen pujotellessaan avustajansa kanssa pyörätuoliviestissä…! Ja miten surullinen olenkaan, että lapseni ei kykene sanomaan mitään, mitenkään. Miten epäreilua se on.

Miten paljon antaisinkaan, että lapseni pystyisi puhumaan? Tai edes sanomaan jotain jollain kommunikaatio-ohjelmalla, että hänen ainoa kommunikointikeinonsa ei olisi pelkkä kehonkieli…!

Vanhemmuus on yhtä tunteiden vuoristorataa. Oli lapsi vammainen tai ei, taapero tai teini. Vähän väliä me vanhemmat pillitämme ties mille.

Voi elämä.

Niin, että tervetuloa vaan seuraamaan meidän arkea myös Facebookissa. Ehkä tämän pillityksen vastapainoksi jaan videon Elsan ja minun kikatuksesta. Ehkä! 

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Tagged , , , , ,

Leave a Reply