Hömpötykset

Tästä en luovu: tunnearvoltaan kallis, mutta risainen käyttötavara

Minimalismi ja konmaritus, toisin sanoen nurkkiin kasaantuvan tavaran aktiivinen vähentäminen, on ollut jo pitkään trendikästä.

Mutta sitten on niitä tavaroita, joista ei vaan pysty luopumaan. Ei, vaikka jonkun ammattijärjestelijän mielestä se kyseinen tavara voi olla turhake. Aikojen saatossa joihinkin esineisiin vaan ilmaantuu tunnearvoa. Ehkä se muistuttaa jostain elämänvaiheesta. Tärkeästä kokemuksesta.

Joistain niistä voi silti onnistua irroittautumaan ilman katumusta.

Mutta on yksi esine, josta en voi vielä päästää irti.

Se on ruma. Kulunut, rispaantunut ja värikin haalistunut. Pelottaa ihan, että milloin se menee ihan lopullisesti riekaleiksi.

Se on tämä risa reppuni.

Reppu, jonka pohjan ompelija korjasi jo pari vuotta sitten.

Reppu, jonka kangas on niin käytössä ohentunut, että siitä kuultaa läpi.

Reppu, jonka vetskarin reunustaa korjasin viimeksi tänään, kärsivällisesti ommellen.

Tämän repun ostin yläasteikäisenä teinityttönä jollakin nuorten retkellä – luokkaretki? seurakunnan nuorten retki? –  ja torilla sen näin; yksinkertaisen mustan repun. Olin muistaakseni yhdeksännellä luokalla, ja repusta tuli ressureippuni sekä koulureppuni. Se on kulkenut mukanani siitä lähtien, eli 15 vuotta ainakin.

Se on ollut seurassani ollessani Lukiolaisliiton aktiivi. Se kulkeutui mukanani ylioppilaskirjoituksiin. Se on pitänyt sisuksissaan nuoren likan lounaan kesätyöpaikalla. Se on roikkunut selässäni Hong Kongissa, Australiassa, Uudessa Seelannissa, Indonesiassa, Skotlannissa, Kreikassa ja täällä Englannissa. Se on ollut mukanani opiskellessani avoimessa yliopistossa kuin myös ammattikorkeassa. Tämä reppu on ollut synnytyksissä se minun sairaalakassini; se, missä on ollut ne minun tarvitsemani jutut. Elsan ollessa kipeänä sairaalassa, tämä kassi varjeli minun tavaroitani yöpyessäni lapseni sairaalapedin vieressä.

Dan pyörittelee vain silmiään, kun minä sisukkaasti korjaan tätä reppua. “Eikö meillä ole varaa ostaa uutta?”
Olisi kai, mutta en minä tätä siksi korjaa. Jos tämä reppu voisi puhua, sillä voisi olla paljon kerrottavaa…

Ymmärrän, että se on vain reppu.

En usko jättäväni sitä pyörimään nurkkiin enää sitten, kun en sitä saa korjattua. Sitten muistona siitä olkoon nämä kuvat.. Mutta vielä reppuvanhuksessa henki pihisee, ja hommat jatkuu!

Onko sinulla jotain esinettä, jolla on tunnearvoa niin paljon ettet kykene siitä luopumaan?

Sellaista esinettä, jota muut eivät ymmärrä että miksi et jo luovu siitä.. ?

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksiani:

Tagged ,

Leave a Reply