Perhe-elämä

Syyllisyyden tunteet omaishoitajan vapaalla

Vaikka tiedän, että Elsa on hyvässä hoidossa, niin silti syyllisyys kalvaa.

Vaikka tiedän, että Elsa nauttii hoitopaikassa vietetystä ajasta ja aina pyydettäessä ja pyytämättäkin tulee kuvia Elsasta puuhastelemassa… Niin silti auringonpaisteessa Danin kanssa kävellessä ja yhdessä nauraessamme kuopuksemme toilailulle, ikävänkaltainen syyllisyys puristaa hetkellisesti rintakehää. Kun Elsa ei ole tässä hetkessä juuri nyt mukana.

Sitä kutsutaan omaishoitajan omaksi vapaaksi, tauoksi, mahdollisuudeksi olla muutakin kuin tiukan lääkintäaikataulun seuraaja ja sairaanhoitaja kotiasussa… Vaikka tämä mahdollistaa kallisarvoisten muistojen luomisen erityislapsen sisaruksille, kun vanhemmat voivat keskittää koko huomionsa vain heihin..

Niin silti se syyllisyys sieltä kumpuaa. Jostain sieltä syvältä. (*)

Pyörä ja kypärä saatu Ipanaiselta.

Tämä on vain asia, johon on totuttava. Hyväksyttävä, että tämä kipu on rakkauden merkki, eikä mikään tämä ole Elsalta pois. Hänhän on saamassa aivan erilaista huomiota siellä hoitopaikassaan, missä asiansa osaavat ammattilaiset hoitavat, lellivät, leikittävät ja hellivät erityislastamme ihan urakalla. On siellä aistihuonetta, isoa leikkipihaa, leluja ja joskus he lähtevät ulos retkille hoitolastensa kanssa.. Yöllä hänet kiedotaan peittoihin oman huoneensa yksityisyydessä.

Sunnuntaiaamusta tiistaiaamuun oli Elsa Lily’s place – nimisessä hoitopaikassa. Sinä aikana me hoidimme juoksevia asioita, kävimme Annan kanssa kävelemässä villiponien seassa metsässä ja järjestimmepä leikkitreffitkin paikalliseen puistoon. Keittiö kiiltää, paperitöitä on tehty pois alta, blogia päivitetty ja niin edelleen.

On tämä tullut jo helpommaksi.

Aivan alussa vietimme pitkiäkin aikoja hoitopaikassa, vaikka tarkoitus oli vain viedä Elsa sinne. Mutta kun aina muistui mieleen jotain muuta tärkeää, mikä piti vielä Elsan hoitajalle kertoa. Tai piti vielä kerran sanoa heipat.

Kaikkeen tottuu. Nyt pystymme jo jättämään lapsen hoitopaikkaan muutamassa minuutissa. Elsa innostuu jo ovella, kun tutut hoitajat tulevat vastaan. Vielä joku päivä huomaan, että vaikka lasta on ollut ikävä, se ikävä ei ole enää sattunut. Olen vain osannut ottaa saamastamme ajasta kaiken hyödyn ja ilon irti.

Kuten nukkumalla kolmistaan päikkärit. Voi sitä pienen taaperon riemua, kun hän saa päiväunilleen käpertyä isin ja äidin syliin yhtäaikaa. “Aaah,” hän oikein huokaa ja puristaa äitiä kaulasta, sitten taputtaa hellästi masullaan lepäävää isän kättä.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia


(* Tulipa mieleen tätä kirjoittaessa, että minä-tyttö se teininä itkeä pillitin ihan sydän pirskaleina, kun piti koira viedä viikoksi hoitoon. Koiralle oli löydetty mikä parhain hoitopaikka, jossa hänellä oli koko ajan seuraa ja tekemistä, oppi hän uusia temppujakin siellä meidän kaveriperheellä ollessaan. Samaan aikaan minä nautin etelän reissusta perheeni kanssa. Mutta se syyllisyys. Syyllisyys siitä, että minun hoidokkini olisi hoidossa muualla…
On tämä siis ehkä jonkinlainen meikäläisen oma sisäänrakennettu syyllistämismekanismi?)

Tagged , , , , , ,

2 thoughts on “Syyllisyyden tunteet omaishoitajan vapaalla

  1. No ainakin näin ulkopuolelta näyttää siltä, että tuo hoitopaikka on kaikkien etu 🙂 eikä sinun missään nimessä tarvitsisi tuntea syyllisyyttä. Mutta tunteitaan ei tietenkään voi käskeä.
    Upeasti järjestetty asiat kyllä siellä!

  2. Kiitos kivasta blogista! Tekstejä on mukava lueskella vaikka aiheet välillä aika painavia ovatkin. Mietin, että voisitkohan joskus kirjoittaa ajatuksia Elsan tulevaisuudesta? Lähinnä tuleeko hän asumaan koko elämänsä teidän kanssanne vai muuttaako jossain kohtaa hoitokotiin (en nyt keksi parempaa sanaa), mitä kun hän kasvaa ja apuvälineitä, nostureita yms tarvitaan enemmän. Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksiasi.

Leave a Reply