Perhe-elämä

Aina halutaan sitä, mitä ei ole.

Kaipaan muutosta. Haluan niin paljon… sitä, mitä minulla ei ole.

Päivittäin potkin tavaroita pois tieltä, tyrkin Elsan pyörätuolia toiseen nurkkaan yrittäessäni vetää pandatuolia esiin toisesta nurkasta. Kärsivällisyyttä koetellaan, kun kolisutan tuolia kapeaa käytävää pitkin olohuoneeseen.

Lue lisää Elsan apuvälineistä täältä

Isompi koti. Voi, joko voisimme saada isomman kodin.

Sitten iskee vielä koirakuumekin. Haaveilen kouluttavani labradoria noutamaan Elsalle palloa yhä uudestaan ja uudestaan, nostamaan sen takaisin hänen syliinsä, aivan siihen Elsan käden viereen. Niin, että Elsa ihan vain pienellä liikkeellä saa pallon uudestaan lattialle. Miten Elsa nauraa ihan selkä kaarella innostuksesta jo kostean kuonon kosketuksesta kämmenselkäänsä vasten.

Tai miten dystonisen kohtauksen iskiessä koira laskeutuisi rauhoittavan painonsa kanssa lapsen rintakehälle, painaisi tassuillaan ylös heiluvia käsiä alas, saisi kramppaavat lihakset rentoutumaan..

Saisin juoksutoverin lenkeille, sen motivaattorin nousta pitkän päivän jälkeen vielä lenkkipolulle.

Keskittyessäni kaikkeen siihen, mitä minulla ei ole,

vaivun negatiiviseen horrokseen. Vaikka kaipaus parempaan kaikuu rakkaudesta, se saa negatiivisen sävyn siitä mahdottomuuden tunteesta – kun ei sitä isompaa kotia tuosta noin vaan taiota esiin tai sitä meidän perheeseen täydellistä koiraa noin vain löydetä, kustanneta, elätetä ja kouluteta. Jos keskitän huomioni siihen vaikeuteen saada haluamani asiat, tuntuu kuin minun päälleni olisi heitetty läpimärkä painopeitto ja jätetty seisomaan pimeään.

Ahdistaa, ketuttaa, väsyttää.

Yritän ymmärtää, että haluni ovat vain rakkautta, toivoa paremmasta, siitä parhaasta minun perheelleni ja itselleni. Ilman toiveita ja haluja ei koskaan olisi sitä parempaa huomista, koska ilman haaveita ei ole mitään, mitä tavoitella.

Synkimmän horrosvaiheen keskellä yritän hyväksyä ahdistuneisuuteni, kieliihän se mielikuvituksellista kahleista. Miten paljon onkaan minun ulottumattomissani, mihin minä en voi suoraan vaikuttaa, mikä on kuitenkin kosketuksissa minun ja perheeni elämään…

Toivoa on aina.

Yritys jatkuu, kunnan asuntolistoilla kivutaan ylemmäs ja ylemmäs, vielä joku päivä sieltä löytyy meille sopiva talo. Uusi koti. Sitä odotellessa purraan huulta ja muistetaan, että olemme jo nyt siinä tilanteessa, mitä vielä hetki sitten toivoin.

Mitä niin?

Minulla on omaa aikaa – kahtena päivänä viikossa muutaman tunnin ajan kerrallaan kaikki lapseni ovat muiden hoivissa, oppimassa ja kokemassa asioita minusta erillään.

Minä saan öisin nukkua – en vieläkään ihan joka yö (kuten tätä kirjoittaessani yhden aikaan yöllä Elsan vierellä, koska hän on hereillä, yskii limaa ja tarvitsee minua sekä imulaitetta), mutta maaliskuun alusta lähtien pitäisi viikon jokaisena yönä olla asiansa osaava hoitaja Elsan vierellä tekemässä juuri tätä, mitä minä teen nyt. Ei kirjoittamassa postauksia blogiini, vaan hoitamassa esikoistani, jotta minä ja Dan voimme nukkua yömme rauhassa.

Kun kiinnitän huomioni siihen, miten paljon paremmin minulla ja perheelleni jo menee verrattuna hetkeä aiempaan, olo on sekä kiitollinen kuin katuvainen. Miksi koen niin suurta ahdistusta asioista, joita minulla ei ole, kun kuitenkin minulla on nyt niin paljon enemmän kuin mitä vielä hetki sitten oli?

Onhan se osa ihmisyyttä. Aina halutaan sitä, mitä ei ole.

Aikaisempia aiheeseen liittyviä postauksia

Postauksen kuvitus Pixabaysta.

Tagged , , , , , , ,

Leave a Reply