Perhe-elämä

Kirjoita vain: Voiko lapsi kasvaa yhdessä yössä näin paljon?

Pukeutumishetket ovat Annan kanssa olleet tähän mennessä ihan hauskoja. Hän on ojennellut jäseniään avuliaasti ja valikoinut itsekin, mitä hän haluaa laittaa päälle. Tänä aamuna tuo tyttö oli kadonnut jonnekin. Sylissäni kiemurteli äkäisesti kirkuva tyttö, joka ei halunnut mitään päälle. Kun päästin hämmentyneenä hänet menemään, hän istahtikin lattialle selkä minuun päin ja yritti työntää jalkojaan t-paidan hihasta sisään.

“Kultaseni, ihana, se on paita..” yritin auttaa, mutta alle kaksivuotias räjähti. Hyvä ettei pää kolahtanut lattiaa vasten, kun hän heittäytyi vauhdilla selälleen istuma-asennosta. “Enkö minä saa auttaa?” kysyin, ja Anna jatkaa vain kirkumista. Sallin huutamisen ja kirkumisen, en tehnyt muuta kuin katselin häntä.

“Onneksi ei ole kiire mihinkään,” sanoin Danille, jota nauratti. Kun taaperon raivo alkoi laantua, minä tarjosin syliä. Se ei kelvannut. Hän nousi tomerasti istumaan, nappasi paidan helmasta kiinni ja yritti pukea sen päälleen. Pää ei sujahtanutkaan pääaukosta niin sujuvasti kuin äidin kanssa, ja lasta alkoi taas harmittaa.

“Minä voisin…” aloitin, ja tytöllä kiehahti. Räväkästi hän kapsahti jaloilleen ja itkua kiljuen juoksi käytävälle ja ulko-ovelle. Siellä hän istahti vain vaippasillaan paljas selkä ulko-ovea vasten ja jatkoi turhautunutta itkuaan.

“Haluatko, että minä yritän?” Dan tarjosi, kun minä keräsin valitut päivävaatteet lattioilta ja seurasin tytärtäni varovasti. Istahdin vähän matkan päähän hänestä ja annoin hänen itkeä itkunsa. Katselin häntä lempeästi, yrittäen kuvitella sitä paloa olla jo iso tyttö ja pukeutua itse. Idea olisi, se tärkeä mielikuva halutusta, mutta taitoa ei ihan vielä.

Kun itku laantui nyyhkytyksiksi, sanoin hiljaa: “Sinä olet niin ihanan reipas, kun haluat pukea jo itse! Olen niin ylpeä sinusta. Minä ymmärrän, että sinua harmittaa, kun ei pukeutuminen vielä ihan onnistunut itse. Mutta sen takia minä olen tässä, voidaan harjoitella yhdessä.” Anna katseli minua pitkien silmäripsiensä lävitse huuli mutrulla. “Yritetäänpä nyt yhdessä,” sanoin ja näytin hänelle valittua t-paitaa. Teletappi-paitaa. “Jospa minä pitelisin tätä paitaa näin, ja sinä sujautat pääsi tuosta pääaukosta…”

Anna katseli minua vielä. Hän nousi ja otti varovaisesti askeleen kohti minua ja pitelemääni paitaa. Hän näki sukkaparin lattialla ja rymähti siltä seisomalta istualleen. Melkein epätoivon raivolla hän yritti laittaa sukkia jalkaansa. Varpaat olivat jo sukan sisällä, mutta vartta ei tyttö saanut vedettyä vielä jalkapöytää pidemmälle.

“Upeaa, hyvä tyttö!” minä kiljahdin riemusta ja ylpeydestä, ja sain tytöltä hymyn. “Hyvä tyttö, sait melkein jo sukan kokonaan itse jalkaan, hyvä! Nyt, kun vielä tehdään näin,” vedin sukanvarren nilkan yli, “niin on sukka kokonaan jalassa!” Anna riemastui ja taputti itselleen. Saimme samalla tavalla laitettua toisenkin sukan jalkaan. Hän varpaat sukan sisälle, minä vedin varren ylös. Tarjosin sitten housuja. Tyttö sujautti jalat lahkeista ja veti housuja ylöspäin, minä autoin pepun yli. Kehuin, ja tyttöä jo ihan nauratti. Sitten se kurjake paita, josta kaikki oli saanut alkunsa. Minä tarjosin pääaukkoa, minne Anna sukelsikin taitavasti. Sitten minä tein sen virheen, että yritin auttaa käsiaukkojen löytämisessä… Anna siitä suutahti. Noin niinkuin lievästi sanottuna.

Laskin kymmeneen, antaen tytön itkeä harmistusitkunsa. Kun itku laantui, Anna yritti uudestaan. Ensin käsi sujahtikin kaula-aukosta. “Voi ei, ei tämä nyt ole hyvä,” sanoin nauraen ja Anna katseli alas kummeksuen. Iloisesti juttelemalla ja sanoittamalla tilannetta sain harmistuksen pysymään aisoissa. Saimme sujautettua käden takaisin kaula-aukosta paidan sisälle, ja saimme sitten yhdessä käden sulahtamaan hihan lävitse. “Hyvä me!” hehkutin, ja sen saman innostuksen varjolla saimme sen viimeisenkin raajan oikeasta vaatetuksen aukosta läpi.

Tanssimme voiton tanssit käytävällä ja sitten Anna juoksi pikapikaa Daddyn luokse näyttämään, kuinka hän oli pukeutunut itse.

Niin iso tyttö jo.

Ja ihan varmasti tämä on vasta alkua…


Kirjoita vain” on juttusarja, jonka pääpointti on punaisen langan puuttuminen. Näillä postauksilla ei itsessään ole tarkoitusta, sanomaa tai tärkeää viestiä. Ne ovat kuvauksia arjesta, tunnelmia, mitä vain, mille ei muuta ”julkaisupaikkaa” ole. Sitä kuuluisaa höpöhöpöä.

Juttusarjassa aikaisemmin julkaistu:

  1. Kun mummi ja ukki lähtivät
  2. Rajamailla
  3. Rakkaudenosoitus
  4. Lusikassa
  5. Kesäkintut ja Kikatusmaatti
  6. Päämäärä tuntematon
  7. En mä suinkaan kun sipuli
  8. Onni ei tallennu kameralle
  9. Grandma:n tyttö
  10. Sunnuntaipiknikki 
  11. Talo-ostoksilla
  12. Opettelemme jakamaan yhdessä
  13. Riitelevät äiti ja isi 
  14. Samurai ja raukeaa rakkautta 
  15. Nukkumisen 101
  16. Vastakohtien äiti
  17. Eristyksissä
  18. Parkkipaikalla

Tagged , , , , , ,

2 thoughts on “Kirjoita vain: Voiko lapsi kasvaa yhdessä yössä näin paljon?

  1. Välittäisitkö tän Kaksplussan it-puolelle: Tässä sun blogissa toi “Seuraava” -nappi hyppää aina yhden blogitekstin yli. “Edellinen” näyttäisi kohdistuvan oikein.

    1. Hei, heti kommenttisi nähdessäni välitin tiedot eteenpäin ja sitä selvitellään! Kiitos, että ilmoitit tästä! Miekin testasin, ja mulla teki ihan samaa. 😮

Leave a Reply