Perhe-elämä

Q&A: Mitä töitä tekisin, jos en olisi omaishoitaja?

Te kysyitte, ja minä olen vastannut niin videolla kuin kirjoittamallakin. Nyt olisi sitten niiden viimeisten kysymysten aika saada vastauksensa. Valmis tai ei, täältä tulee!

Kerro parhaasta kaveristasi ?

Minun paras ystäväni on tuo parrakas kaveri, joka ottaa vastaan minun äksyilyni ja on silti tässä. Jonka kanssa ollaan koettu niin paljon, joka pystyy täysin ymmärtämään minun arkeni hektisyyden ja stressitasot, koska hän on osa minun arkeani. Ai, Dania ei lasketa?

Sitten on nämä lapset, jot.. ai? Siis mun perheen ulkopuolella?

No. Minulla on yksi ystävä, jonka arvoa ei voi mitata millään mittayksiköllä. Hän on aina valmis kuuntelemaan ja auttamaan. Hän on sydämellisin ja tulisesti rakastavin ihminen, kenet tiedän. Enkä koskaan ole asunut hänen kanssaan samalla paikkakunnalla, vaan meillä on aina ollut välimatkaa. Silti olen istunut krapulakakalla samaan aikaan, kun hän on pessyt eilisillan meikkejä pois naamaltaan. Hän on ainut ihminen, jolle olen kuvaillut tarkasti ruumiillisia toimintojani, joita olen häpeillyt, mutta niistä on ollut pakko päästä kertomaan jollekulle luotettavalle. Hän tietää minun suurimmat ja pienemmätkin pelkoni sekä muistuttaa minua vahvoista puolistani pyytämättäkin. Hän on ystävä isolla Y:llä. Eikä hiljaisetkaan ajat meitä vieraannuta toisistamme, vaan toinen pysyy mukana kuin peräpukama. Vaikka sitä ei muistaisikaan moikata, kun peppua pyyhkii tai Facebookin tarkistaa.

Miten päädyit bloggaamaan?

Ennen tätä julkista blogia minä kirjoittelin lukioajoista aina tähän blogiin asti suljetulle piirille avointa päiväkirjaa Livejournalissa. Sinne päätyivät tunteelliset vuodatukseni ihastuksistani, maailman matkoistani ja kasvamisestani aikuiseksi. Rakastuttuani brittimieheen ja tajutessani, että nyt elämä heitti kuperkeikkaa ja olisin muuttamassa rakkauteni luokse jo valmiiksi hänelle raskaana.. Oli aika löytää keino purkaa tuntoja ja jakaa kuulumisia. Siitä kaikesta syntyi tämä blogi.

Blogini ensimmäinen postaus ikinä on aika herkku. Eikö?

Olet matkustellut aika paljon niin mietin että jos Elsa olisi ”normaali”, luuletko että matkustaisitte useammin?

Esim. Välimeren rannoille turkoosin meren ääreen tai ihan vaan Suomeen? ? Eihän se nuoruuden matkustusvimma noin vain voi kadota? ;D

Ihan varmasti. Terapeuttini kanssa jutellessani muistin, että esikoistani odottaessani minä haaveilin lasten kanssa matkustamisesta. Pakattaisiin elämä hetkeksi pakuun lasten ollessa alle kouluikäisiä ja kierreltäisiin Eurooppaa vuoden verran. Tai jopa niin, että lasten ollessa jo vähän isompia, tehtäisiin sama ja lapset oppisivat kotiopetuksessa kanssani historiaa Euroopan historian muistomerkeillä, opeteltaisiin kieliä paikallisten kanssa ja tutustuttaisiin toisenlaisiin kulttuureihin niitä kohtaamalla.

Bournemouthin rantaa.

Elsan vammaisuus lähestulkoon estää kaiken tuon. Ei se täysin mahdotonta olisi, mutta niin paljon hankalampaa kaikkien tarvittavien apuvälineiden ynnä muun takia.

Toisaalta turkoosin meren ääreen pääsee täälläkin. Ihan parin kilsan päässä on monen monta kilometriä hiekkaista merenrantaa…

Aiheeseen liittyen: 

Meriannen – Maailmanmatkaaja ja “Olen katkera, että lapseni on vammainen,” myöntää erityislapsiperheen äiti.

Pyritkö syömään ympäristöystävällisesti tai eettisesti tuotettua ruokaa? Oletko harkinnut vegetarismia?

Voisin tehdä niin paljon enemmän. Voisin panostaa enemmän hävikin määrään ja esimerkiksi suosia irto-omenoita niiden valmiiksi pakattujen sijaan. Voisin ostaa enemmän luomua ja paikallista sekä vähentää lihan syöntiä. Tietoa ja taitoakin olisi, mutta tässä vaiheessa univaje syö tarvittavat energiat. Ehkä joskus.

Mutta tätä et minusta ehkä tiennytkään!

Minähän  olin vuosia vege. Jätin suurimman osan lihatuotteista pois, kuten kanan ja punaisen lihan. Kala, kananmuna ja maitotuotteet olivat kyllä mukana ruokavaliossa silloinkin. Sitten minusta tuli äiti, ja hormonihuuruissani päätin näyttää sitä esimerkkiä, että kaikki ruoka on syötävää. Ironista, mutta hän, jolle tuota esimerkkiä päätin näyttää, on nyt täysin letkuravinnolla eikä saa itse syödä mitään.

Joku random illallinen vuosimallia 2015.

Jos et hoitaisi Elsaa, niin mitä töitä todennäköisimmin tekisit tällä hetkellä?

Suunnitelmien mukaisesti minä olisin todennäköisesti jollain paikallisella hotellilla töissä joko asiakaspalvelussa vastaanotossa tai sitten markkinoinnin puolella. Olisinhan suorittanut opintoni loppuun ja voisin siteerata olevani “matkailun restonomi”.

Entä onko sinulla ollut ikinä mitään mielenkiintoiselta vaikuttavaa ammattia mielessä, jota et ole lähtenyt opiskelemaan jostain syystä (esim. et ollut koulussa tarpeeksi hyvä jne.)?

Yhteisöpedagogi, joka vieläkin kummittelee mielessäni. Olenhan aina halunnut pelastaa koko maailman! Jo matkailua lukiessani koko hommassa alkoi puistattamaan se tuottokeskeisyys, opiskelinhan muun muassa yrittäjyyttä. Yritin asennoitua hommaan niin, että saattaisinhan pelastaa jonkun päivän tai jopa kuukauden tarjoamalla heille minun työpanoksellani matkailualan työpaikallani iloisesti yllättävän elämyksen… Mutta ei se ole sama asia, kuin jokaisena työpaivana oikeasti konkreettisesti auttaa jotakuta. Ehdinkin siis miettiä, että jos vaihtaisinkin alaa… tai jossain vaiheessa opiskelisin itselleni yhteisöpedagogin paperit.

Miksi yhteisöpedagogi? Ammattinetin sanoin: “Yhteisöpedagogi pyrkii edistämään ihmisten osallisuutta yhteisöön ja yhteiskuntaan.” Mitä minä teen pelkästään blogillani, yrittäen purkaa vammaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja ja pelkoja? Mitä minä toivon tulevaisuuden olevan vammaisille? Että he ovat oikeasti osana yhteiskuntaa eikä piilossa silmiltä ja siten poissa mielestä?

Mitä haluaisit tehdä työksesi, jos se vain olisi mahdollista?

Minä haluaisin kirjaimellisesti tehdä kirjoittamisesta itselleni työn. Rakastan valokuvaamista, mutta palavin intohimoni on kirjoittaminen. Haaveilenkin, että tulevaisuudessa voisin esittäytyä ammattikirjoittajana. Ehkä blogin kautta, ehkä kirjailijana, ehkä..

Toisaalta, olisi upeaa pystyä muuttamaan maailmaa jokaisena työpäivänäni paremmaksi paikaksi. Tekemällä töitä vammaisten parissa tai auttamalla maahanmuuttajia osaksi ympäröivää yhteiskuntaa. Ehkä ilahduttamalla vanhuksia, tai toteuttamalla kuolemansairaiden viimeisiä toiveita. Tietäisin ihan jokaisena työpäivänäni, että minun työpanoksellani on merkitystä.

Ja uskotko, että pääset tekemään töitä tulevaisuudessa, Elsan ja Annan kasvaessa?

Kyllä ja ei. Osa-aikaisesti kyllä, mutta helpoiten sellaiselle alalle, jossa työnteko ei ole kelloon sidottu. Kuten – yllätys! – kirjoittaminen. Koen, että Elsan takia minun pitää olla jatkuvasti valmiustilassa silloinkin, kun hän olisi koulussa tai esimerkiksi hoidossa paikassa nimeltä Lily’s place. Sillä jos jotain menee vikaan, hänelle yhtäkkiä nousee kova kuume tai hän tarvitsee lisähappea, soitto käy ja minun on mentävä paikalle. Haluankin silloin olla lapseni vierellä. Siihen tarvittaisiin työnantajalta paljon ymmärrystä.

Mutta uskon, että löydän paremmin oman paikkani työ- ja perhe-elämän viidakossa tulevaisuudessa. Kun nimittäin jo ensi viikon puolella alkaa se kauan odotettu hoitoapu öihin!

Asiantuntija: “Perheessänne on akuutti hätätilanne.”  – Niin mikä hoitoapu? Miksi?

Oletko koskaan harkinnut au pairin yms ottamista teille kotiin perheenne erityistarpeiden vuoksi?

Kyllä. Ehdottomasti! Eikä se tulevaisuudessa olekaan poissuljettu vaihtoehto. En ole kuitenkaan tutkinut asiaa sen kummemmin. Minulla on tietyt ajatukset siitä, mitä au pairia varten pitäisi olla – esimerkiksi tälle au pairille pitäisi olla oma huone. Joku pieni soppi tai kolo, jonne mennä karkuun perhe-elämää työajan ulkopuolella, minne levittää omat tavarat ja missä yönsä nukkua. Sellaista meillä ei ole ollut tarjota vielä – mutta ehkä tulevaisuudessa.

Kyllähän meillä ystävämme Hanlon asui jonkin aikaa, mutta hän jakoi huoneen lastemme kanssa. Mikä ei häntä haitannut, koska hän oli kuin yksi lapsistamme! Sen sijaan tuntemattoman ihmisen palkkaaminen samoihin oloihin tuntuisi jotenkin.. liian paljon vaaditulta.

Mutta ehkä tulevaisuudessa?

Hanlon ja pieni-Elsa

3 äitiä, 2 isää ja 5 sisarusta: Hanlonin tarina – kuka ystävämme Hanlon on? 

Mutta missä on Hanlon?

Hanlon ei ole kadonnut yhtään mihinkään, vaikka hän ei tietenkään ole enää läsnä yhtä paljon kuin mitä asuessaan meidän luonamme. Hän asuu nyt toisella paikkakunnalla poikaystävänsä kanssa ja tekee kokopäiväisesti töitä vammaisten lasten kanssa. Hassuna yhteensattumana hän on nimenomaisesti töissä siinä samassa järjestössä, joka aloittaa nyt hoitamaan Elsaa niin kotona kuin Lily’sissäkin!

Hän merkitsee hyvin paljon meidän lapsillemme – Anna tunnistaa Hanlonin auton parkkipaikalla ja kipuaisi aina Hanlonin autoon sisälle. Onhan Hanlonin kanssa tehdyt reissut jotain ihan spesiaalia! Elsa ja Hanlon edelleen ymmärtävät toisiaan hyvin, kummatkin kaipaavat hellyyttä toiselta ja Hanlon aina saa Elsan nauramaan! Jos Ruby ei ole hetkeen nähnyt Hanlonia, hän kyllä laittaa oma-aloitteisesti itse viestiä Hanlonille, että millois nähdään, milloin mennään skeittaamaan yhdessä?

Ruby opetteli skeittamaan Hanlonin opastuksella

Hanlonin sanoin: Kuinka näkemykseni vammaisuudesta muuttui Elsan takia

Ps. Sannukka – lisäpisteet kysymyksen muotoilusta! Kuin aikaisempi postauksen otsikko, mutta missä on Hanlon!

Missä ja millaisena näet tulevaisuutesi 10 vuoden kuluttua?

Tämä vetää hiljaiseksi. Osaan vain haaveilla. Haaveilen omakotitalosta, pihasta ja kasvimaasta. En osaa kuvitella 22-vuotiasta Rubya. En osaa kuvitella 14-vuotiasta Elsaa. Miten hän kommunikoi? Minkälaista hänen hoitamisensa sitten on? En osaa kuvitella 11-vuotiasta Annaa. En vain osaa. Menen ihan jumiin. 51-vuotias Dan? Minä melkein 40? En osaa ajatella elämää niin pitkälle. Se, minkälaiseksi elämäni on näiden neljän vuoden aikana muotoutunut on osoittanut ainakin sen, että mikään ei ole varmaa.

Johtuu varmaan tästä väsymyksestä. Ehkä jossain vaiheessa oikeasti osaan ajatella tulevaisuutta pidemmälle kuin ensi viikkoon?

Koetko olevasi suvaitsevainen muita ihmisiä kohtaan?

Minä säikähdän itseäni, jos tajuan olleeni ennakkoluuloinen jotakuta kohtaan tämän ulkonäön tai käytöksen takia. Luulen, että ennakkoluulot ovat jonkinlainen alkukantainen tapa jäsentää ja siten ymmärtää maailmaa. Mutta en halua antaa omien ennakkoluulojeni vaikuttavan käytökseeni tai siihen, miten kohtelen jotakuta. Jos tajuan olleeni ennakkoluuloinen, otan itseäni niskasta kiinni ja menen sanomaan moi. Sekä pyytämään anteeksi, jos aihetta siihen on.

Olen huomannut itsessäni ja muissa, että ennakkoluuloista pääsee eroon oppimalla. Koska tuntematon pelottaa, joten tehdään siitä asiasta itselle sitten tuttua ja siten turvallista.

Haluaisin siis sanoa, että olen suvaitsevainen muita ihmisiä kohtaan. En välitä kenenkään ihonväristä tai uskonnosta, vaan pyrin tutustumaan ihmisiin ihmisinä. Mutta en ole täydellinen, ihan varmasti joskus olen saattanut toimia ennakkoluulojeni mukaisesti.

Oletko uskonnollinen ihminen? Kuuluiko kasvatukseesi mitään uskonnollisia piirteitä, esim. iltarukous?

Uskonto on minulle henkilökohtaisesti vaikea asia. Ei ehkä perinteisellä tavalla. Haluaisin nimittäin olla uskovainen, luottaa Jumalaan ja uskoa hänen kaikkivoipaiseen johdatukseen. Mutta samalla olen niin varma siitä, että Raamattu on vain eri ihmisten kirjoittama tarina. Enkä halua uskoa, että niin hyvä Jumala antaisi kaiken tämän vääryyden maailmassa vain tapahtua. Koska ihmiskunta ei vain näytä oppivan virheistään, ei se vaan niin taida toimia.

Uskon kuitenkin, että maailmassa on enemmän kuin mitä me silmin näemme. Se, miksi me sitä kutsumme – Jumalaksi, Allahiksi tai vaikkapa hindujen Brahmaksi – ei sinällään ole väliä. Ne ovat vain nimiä, aivan niinkuin minun nimeni on Maiju. Uskon siis niin sanotusti näkymättömään voimaan, henkiin, sieluun. Johonkin “yliluonnolliseen”.

En tiedä, onko kaikella tapahtuneella tarkoituksensa, ja onko elämäni ennalta kirjoitettu. Uskon uskonnon rituaalien rauhoittavaan voimaan ja niiden luoman rytmin tuomaan turvallisuuden tunteeseen, mutta en usko rituaalien suorittamuudesta kenenkään joutuvan kadotukseen. Olkoonkin, että se ehkä juontaa juurensa evankelisluterialiseen ajatukseen siitä, että riittää, kun uskoo.

Äitini opetti lapsilleen iltarukouksen sanat, mutta ei hän uskontoa meille tuputtanut tai pakkosyöttänyt. Me lapset olemme saaneet päättää itse, mihin uskomme.

Näin kuvailin uskonnollisuuttani jo kolmisen vuotta sitten: 

Minä en ole kaikkein perinteisimmissä mielessä uskovainen, vaikkakin uskon. Uskon johonkin suurempaan, oli tämä voima sitten kohtalo, Jumala, Allah, Krishna tai mikä tahansa muu ihmisen keksimä nimitys sille suurelle selittämättömälle voimalle, jonka uskon olevan tavalla tai toisella liitoksissa kaikkeen ja meihin. Olen avoin muiden uskonnoille, ja pohtimaan niin hengellisyyttä kuin heittämään toiveen ilmakehässä palavalle meteoroidille eli tähdenlennolle.

Postauksessa Uskon, toivon & rakastan  – avoimuuteni maailmalla aivan kuten tyttäreni kuulo.

Kiinnytkö helposti tavaroihin joita omistat, onko sinun helppoa heittää turhat tavarat pois?

Minulla on muutama tärkeä esine tai käyttötavara, joilla on tunnearvoa. Kuten vanha musta koulureppuni, joka on ollut matkoillani mukana aina ysiluokalta lähtien, kiertänyt kanssani kaikki aikuisuuden matkani ja uskollisesti kantanut tavarani sisuksissaan. Tai kynäpenaali, jonka myös olen omistanut yläasteajoilta asti. Kaikki päiväkirjani ja kalenterini, jotka pitävät sisällään arvokkaita muistoja.. Aikaisemmin pidin jopa vaatekaapissani muistoina vaatteita, joita en ollut enää vuosiin pitänyt, mutta koska olin saanut sen vaatekappaleen joltakulta tai olin ostanut sen itse jollain reissullani, en osannut sitä heittää pois… Mutta tässä olen opetellut antamaan näitä vaatteita eteenpäin.
Joten kyllä, minä kiinnyn tavaroihin!

Mainitsit joskus Rubya käsittelevässä postauksessa että välisi Rubyn äitiin eivät ole sellaiset kuin haluaisit? Millaiset ne ovat ja millaiset haluaisit niiden olevan?

Ne ovat toimivat, mutta ei mielestäni ideaalit. Toisin sanoen hän ei käyttäydy niin kuin minä haluaisin hänen käyttäytyvän, hän ei tee asioita niinkuin minä haluaisin hänen tekevän. Hän ei toisin sanoen tee niinkuin minä äitipuoli-postauksessani kuvailin. Emme laittele toisillemme viestiä siitä, mitä Rubyn kanssa on tehty, mitä koulussa on tapahtunut tai mistään vastaavasta. Viestittely on toisin sanoen hyvin vähäistä.

Mutta emme riitele ja välit ovat toimivat. Pystymme keskustelemaan ja sopimaan asioista. Niinkuin sanoin – tilanne ei ole minun mielikuvieni mukaisesti ideaali, mutta toisaalta.. Ei sen ehkä tarvitsekaan? Kaikkein tärkeintä on, että lapsella on hyvä olla.

Minä olen äitipuoli – postauksesta voi saada tästä ideaaliasetelmastani ideaa. 

Briteissä on asiat hyvin mitä tulee erityisperheiden avunsaantiin. Miten koet asian olevan Suomessa olevan ja mistä käsityksesi johtuu? Tähän voin lisätä oman kokemuksen siitä, että Suomessa on tukea saatavilla. Ei nyt autoa sentään, mutta taksikyytejä yms.

Minullahan ei tosiaan ole sitä omakohtaista kokemusta siitä, mitä apua erityislapsiperhe saa Suomessa. Käsitykseni todennäköisesti johtuu kaikista Facebook-ryhmistä, joissa olen mukana. Seuraan, kuinka lasten omaishoitajat juttelevat saamastaan tuesta tai ongelmistaan saada tukea. Vaikka tiedän, että täälläkin saadussa tuessa on aluekohtaisia eroja, on joskus järkyttävää tajuta, kuinka näin on myös Suomessa.

Puren huulta, kun ihmiset Suomessa miettivät, millaisen auton heidän kannattaisi ostaa erityislapsensa takia, mihin mahtuisi pyörätuoli ja muut tarvittavat, ja mitä rahallista tukea siihen saisi.. Kun minä katson sitten tuota pihassa seisovaa autoa, josta me ei makseta veroja eikä vakuutuksia, koska ne kaikki on tämän Motabilityn kautta hoidettu puolesta.. Se, mitä me maksetaan tuliterästä autostamme on käytetyt bensat ja vammaistuesta lähtee kuukausittain pieni summa Motabilitylle – summa, joka ei edes käy meidän pankkitilillämme. Koska Motabilityn kautta saatu auto on meillä niin sanotusti vuokralla. Kolmen vuoden päästä auton käyttöönotosta alleen saa uuden auton. Joten auton valinnassa täällä pitää ottaa huomioon vain ne perheen tarpeet seuraavaksi kolmeksi vuodeksi… Eikä ennalta määräämättömäksi ajaksi.

Ja se, että kun täälläkin saa taksikyytejä. Elsan kanssa ollaan menty sairaalaan ja muille NHS:n ajoille sairaalan kyydityksellä, mistä olen puhunut mm. täällä. Elsa saa myös taksikyydin koululle ja tulevaisuudessa myös takaisin. Se, minkä käsityksen minä olen Suomen kyydeistä saanut, on se, että taksikyytejä saa vain rajallisen määrän per määrätty aikakausi. Mikä vaatii paljon suunnittelua perheeltä ja vammaisilta itseltään, että milloin näitä taksikyytejä käyttää. Koulukyyditykset ovat sentään kai erikseen kuin nämä muut taksikyydit?

Puhumattakaan Kelan omavastuusta. Se, että Elsan kaikki lääkitykset ovat täällä täysin ilmaisia – niinkuin jokaiselle alle 16-vuotiaalle, kuin myös kaikki sairaalahoito.. Kuinka olen synnyttänyt täällä ilmaiseksi, kuinka Elsa vietti 101 päivää sairaalassa viime vuonna ilmaiseksi.. Kuinka minä ja Dan saamme myös omat lääkkeemme nyt ilmaiseksi elämäntilanteestamme johtuen.. Se vähentää ihan helkkaristi stressiä, kun ei aina tarvitse olla sitä lompakkoa kaivamassa esiin ja miettimässä, miten ihmeessä tarvittavat lääkkeet kustannetaan. Tai meikäläisen ehkäisypillerit, jotka myös ovat täällä ilmaisia.

Tiedän, että Suomessakin on tukea saatavilla. Minun käsitykseni mukaan kuitenkin huonommin kuin mitä täällä Englannissa. Tällä hetkellä – katsotaan vain, miten Brexit vielä muuttaa asioita…

Vanha kirjoitukseni meidän saamasta tuesta täällä antaa myös hyvää kuvaa siitä, miten täällä erityislapsiperheitä tuetaan. 

 Brexitista vielä jatko kysymys. Oletko ajatellut/voitko hakea Britannian kansalaisuutta?

Jotkut ystäväni ovat tehneet niin. He tosin ovat asuneet maassa jo todella pitkään ( en tiedä onko siinä jotain säännöstä kuinka kauan maassa täytyy asua ennen kansalaisuuden hakemista)

Viisi vuotta on se minimiraja, mikä minulla tulee varmasti täyteen sitten kun Elsa on 5 vuotta vanha. En usko, että vaihtarivuottani täällä lasketaan mukaan, koska lähdin sen jälkeen kuukausiksi UK:sta pois.. Ensimmäisenä minun pitää hankkia “Permanent Residency“, joka itsessään on kuulemma aikamoinen lomakeviidakko ja todistusten keruu-urakka.. Sen jälkeen voin hakea kansalaisuutta, mikä maksaa ymmärtääkseni yli 1200 puntaa. Tulikohan siihen se kansalaisuustestin hinta mukaan? En edes muista. Siihen kuuluu tosiaan kansalaisuustesti, sitten pääsisin juhlistamaan kansalaiseksi pääsyäni seremonialla, ja sitten olisin britti. Tästä voi lukea täältä. Sillä ei ole suurempaa väliä, olenko Danin kanssa naimisissa vai en.

Olen kyllä siis ajatellut. Mutta vielä en voi moista hakea..

Ja minua saa tässä asiassa – kuten kaikessa muussakin – oikaista, jos olen väärässä.


Nyt kun viimeisiinkiin kysymyksiin on vastaukset naputeltu, niin päästän ilmoille pitkään hautomani idean..

Olisiko teillä innostusta ja kiinnostusta Facebook-livelle?

Siis juuri sille, että olisin reaaliaikaisesti kameran edessä höpöttämässä. Olisin vähän niinkuin skypessä mutta en kuitenkaan. Minulle voisit kuitenkin laittaa reaaliaikaisesti kommenttia, johon voin videolla reagoida heti. Ihan siis, jos teillä olisi vaikka lisää kysyttävää?

Tämä tapahtuisi siis täällä, ja alustavasti olen miettinyt ensi viikonloppua. Todennäköisesti lauantaina (30.9). Olisiko kiva?

Tagged , , , , ,

4 thoughts on “Q&A: Mitä töitä tekisin, jos en olisi omaishoitaja?

  1. Sun kannattaa Maiju selvittää tota kansalaisuusjuttua kun se ei tosiaan riipu pelkästään maassa asumisajasta vaikka 5v tulis täyteenkin. EU kansalaisena sun pitää olla ns.qualified person EU oikeuden alaisuudesta. Samoin PR juttuihin.

Leave a Reply