Perhe-elämä

Mulla on kasvukipuja

Minulta pääsi julkisella paikalla itku. Sellainen onnen ja kaihon sekainen itku, jossa mukana oli myös surua. Puristin käsilaukkua rintaani vasten, kun en lastani syliin rohjennut hakea. Taaperoni kun oli juoksentelemassa innoissaan muiden lasten seassa sisäleikkipaikassa.

Tätä päivää olimme suunnitelleet jo kesäloman alusta asti. Olimmehan halunneet varmistaa, että jokainen saa viettää isoimman kesälomalaisen kanssa kunnollista laatuaikaa ilman pikkusiskoja ja muita häiriötekijöitä. Isä-tytär – päiväksi valikoitui se kuukauden ainokainen päivä, jolloin Elsa olisi hoidossa Julia’s housen tiloissa.

Minun piilotellessani kyyneleitäni sisäleikkipaikassa, oli Elsa leikkimässä tuttujen hoitajien kanssa ja Dan oli uimahallissa laskemassa vesiliukumäkiä kilpoja yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa.

Olen ollut tietoinen siitä henkisestä napanuorasta, joka minulla on hyvin tiukasti Annassa kiinni. Sitä kivisti, kun Anna oppi kävelemään. Sitä kirveli, kun Anna lähti juoksemaan ja ominpäin ulkona leikkipuistossa maailmaa tutkimaan. Siellä hän meni, kaatui, kömpi pystyyn ja jatkoi matkaa taas.

Nyt Anna pysähtyi isomman lapsen eteen, joka kohteliaasti katsoi pienempää tirppanaani ja sanoi “Hi”. “Hiya”, vastasi lapseni, ja vilkutti niin topakasti.
Molemmat jatkoivat leikkeihinsä hymyssä suin. Niin yksinkertaisen pieni kommunikoinnin harjoittelutilanne. Minun napanuorassani säteili pieni kipuaalto.

Anna katseli minua korkean liukumäen huipulta.
“Äi-TI!” hän hihkaisi.
“Jalat edeltä!” minä vastasin.

Anna laskeutui varovasti istumaan ja levitti jalkansa eteensä. Hän otti liukumäen reunasta kiinni ja veti itsensä liikenteeseen. Vauhdikkaasti, mutta hallitusti hän liukui aivan alas asti. Mäen alla hän pomppasi heti jaloilleen ja hyppäsi tasajalkaa pois alustalta, vain juostakseen kipinkapin portaille, jotka veivät takaisin liukumäen huipulle. Seurasin vierestä viisitoista minuuttia tätä, kuinka lapseni juoksi, kiipesi ja laski mäkeä. Hallitusti, kauniisti, myös vuoroa odottaen, kun toinen lapsi tuli laskemaan mäkeä. Kyynel valui, toinenkin.

Minne minun vauvani katosi?

Minuun sattuu fyysisesti. En kestä tätä, milloin vauvastani kasvoi tällainen toimelias pikkuihminen, joka osaa ottaa muut huomioon, jakaa eväänsä muiden kanssa ja ujostelee aikuisten edessä? Joka ymmärtää kuulemansa ohjeet, ja joskus silti päättää toimia toisin? Joka ei tarvitse minua pitelemään kädestä?

Anna vuosi sitten..

Haemme uimahallilta isän ja isosiskon, molempien posket terveen punaiset uimisen riemusta. Hilkkua vaille minun mittainen teinityttö seisoo isänsä vieressä ja selittää silmät innosta kiiltäen, missä kaikissa vesiliukumäissä he olivat isän kanssa käyneet ja miten isä oli laskeutunut yhdestä mäestä selälleen. Kuulen, mutta sieluni silmin näen sen 6-vuotiaan tytön, joka innostuttuaan puhui kuin pikaveturi, yhdellä henkäisyllä niin monta sanaa kerralla ulos kuin vain mahdollista.. Siitä pulleaposkisesta tytöstä on kuoriutunut tämä siron pitkä naisenalku, joka tunnekuohusta huolimatta puhuu normaalinopeudella…

Rutistan Annaa sylissäni lujempaa. En halua päästää irti, en halua että tämä taaperoaika päättyy, en halua että Ruby kasvaa tuosta enää yhtään.
En edes halua kuvitella sitä, miltä tyhjä pesä tuntuu.. Kun lapset ovat kasvaneet ja muuttaneet pois.
EI. EN PYSTY.

JA KAIKKI LAPSET ON NUKKUMASSA KUN KIRJOITAN TÄTÄ JA MÄ TARVIIN HALIN.
(Onneksi mies on hereillä. Näinkö iltatähti tapahtuu, Hanna Yli Pyykkivuorten-blogista?)

Voi vattupurkkapallot, näitä kasvukipuja!

Aiheeseen liittyviä aikaisempia postauksia

 

Tagged , , , , , ,

1 thought on “Mulla on kasvukipuja

  1. Katsoin että ekassa kuvassa oli Elsa! Anna on kasvanut niin isoksi. Ja ennen ajattelin että tytöt eivät juuri näytä toisiltaan mutta niin vain näyttävät koko ajan vaan enemmän…

    Pakko muuten kehaista sinua hieman. Olen lukenut blogiasi jo vuosia, en edes muista milloin aloin seuraamaan. Ja huomaan että aivan viime aikoina olet kehittynyt kirjoittajana tosi paljon. Moni ulkosuomalainen jossain vaiheessa kadottaa sellaisen luontevan suomen kielen taidon, vaikka pitäisivätkin yhteyttä Suomeen. Erityisesti kirjoittaessa, lukijana huomaa jotain hassuja sanavalintoja tai että on yrittänyt kääntää jotain kielikuvaa päässään ja tulos on vähän ontuva.

    Ihan muutamien viime kuukausien, ehkä puolen vuoden tai vuoden sisällä kirjallinen ulosantisi on kehittynyt huimasti. Tekstiä on helpompi seurata ja ajatuksistasi saa helpommin kiinni.

Leave a Reply