Perhe-elämä

Kirjoita vain: Sunnuntaipiknikki

Aivan yhtäkkiä löysin itseni kuin suoraan romanttisesta elokuvasta. Siinä minä kävelin englantilaisessa metsässä ja kuikuilin katsella vähän matkan päässä juoksentelevia peuroja ja villihevosia. Työntelin Annan tyhjiä rattaita ja katselin, kun tyttö itse juoksenteli serkkupoikiensa kanssa edellä. Muutaman kerran pari vuotta vanhempi serkku esti Annaa juoksemasta kuralammikkoon, mihin Anna vastasi pyytämällä päästä 4-vuotiaan pojan syliin. Sydämeni oli räjähtää rakkaudesta seuratessani noita kahta, kun poika kantoi niin varovasti tiukasti kaulastaan puristavan Annan takaisin metsäpolulle.

Dan kulki vähän matkan päässä isoveljensä vieressä. Nuo kaksi juttelivat ties mistä, onnellisena siitä, että heillä oli nyt toisensa. Olihan isoveli asunut pitkään ulkomailla. Dan työnsi Elsaa pyörätuolissa. Elsa nautti raikkaasta tuulesta ja auringonlämmöstä kasvoillaan. Hän lahjoítti hymyjä jokaiselle, joka hän kanssaan seurusteli. Kuitenkin hauskinta näytti olevan metsäpolun kuoppaisuus – se oli tärisyttävää menoa, juuri sitä parasta!

Danin sisko huokaisi ihastellen kun ratsastaja ohitti meidät näyttävällä ratsullaan. Pikkuruinen koira seurasi parivaljakkoa perästä. “Kuin unelma tullut toteen,” Auntie sanoi, “Tässä minä vain ratsastan hevosellani metsässä, niinkuin minulle on ihan jokapäiväistä..” Minua hymyilytti katsellessani ympärilleni. Tämä tilanne on minun toteutunut unelmani – perheeni raikkaasta ulkoilmassa keskellä brittiläistä metsää, turvallisesti suvun kanssa aikaa viettämässä.. Vaikka en kyllä pahastuisi, jos saisin mahdollisuuden oppia ratsastamaan hevosella ja voisin vaikka kerran viikossa käydä ulkoilemassa hevosen kanssa ihanassa maastossa…!

Levitimme piknikkimaton puron rantaan puisen sillan läheisyyteen. Söimme Grandma:n mukaan pakkaamia eväitä, kuuntelin mieheni ja tämän sisarusten keskinäistä naljailua. Ei se lopu ikinä, naurahti anoppini. Anna nojasi minuun syödessään juustopaloja, voileipää ja banaania. Lasteni teini-ikäinen serkkutyttö nojautui omalla peitollaan makaavaan Elsaan, joka otti halin vastaan hymy korvissa. Tämä on liian täydellistä, niin ihanaa, idyllistä, huokailin samalla kun muu porukka kauhisteli lähestyviä sadepilviä ja varoivat saamasta vaatteitaan kuraisiksi. Niin epätodellisen onnellinen olo keskellä metsää, minne ei edes liikenteen möykkä kuulunut!

Matkan autolle jaksoi alle kaksivuotiaskin kävellä, vaikka pitkä matka se oli pienen tepastella. Autojen luona sisarukset kinastelivat siitä, minne tekisimme piknikin seuraavan kerran – minä vain kuuntelin tyytyväisesti. Olen valmis menemään minne vain, minne vain lapseni voivat tulla myös!


Kirjoita vain” on juttusarja, jonka pääpointti on punaisen langan puuttuminen. Näillä postauksilla ei itsessään ole tarkoitusta, sanomaa tai tärkeää viestiä. Ne ovat kuvauksia arjesta, tunnelmia, mitä vain, mille ei muuta ”julkaisupaikkaa” ole. Sitä kuuluisaa höpöhöpöä.

Juttusarjassa aikaisemmin julkaistut:

Tagged , , , , , ,

Leave a Reply