Perhe-elämä

Ethän tuomitse hätää kärsivää?

Kun alkuviikosta kamppailin riistetyistä yöunistani johtuvasta kauhistuttavasta väsymyksestä, uutisoitiin samaan aikaan Rautavaaralla tapahtuneesta surullisesta tragediasta. Olin tottakai järkyttynyt, eritoten niiden kolmen pienokaisen menehtymisen vuoksi. Mutta enemmän minua järkytti se tapahtuneella retostelu ja se suoranainen viha tätä äitiä kohtaan, joka tuota henkilöautoa ajoi. Miksi, eivätkö he ymmärrä sitä todennäköistä tunnemyrskyä moisen teon taustalla?

Minua helpotti lukea tämä Katri Mannisen upea kirjoitus siitä, miten meitä väsyneitä äitejä ei todellakaan kannata tuomita.

Tapahtuma ei vaadi keneltäkään hyväksyntää, sillä sehän olisi myös omankaltainen tuomitsemisensa. Kuka meistä on siinä asemassa, että voi tuomita toisen epätoivoiset teot?

Omaa kehoani kolotti ja päätäkin särki unettomuus. Heräsin miettimään, miten ihmeessä minä pärjäsin silloin, kun Elsa oli ihan pieni. Kun herättiin parin tunnin välein syömään, kun pitkät yöunet tarkoittivat yhtäjaksoisesti neljää tuntia unta. Kun nythän olin siihen nähden saanut paljon enemmän unta, vain yksi kokonainen uneton yö oli takana. Mielikuvissanihan minä jaksoin, minä pystyin viemään tyttöä kaikille vastaanottoajoille ja kotihommiakin puskin.

Mutta oikeasti.. En minä jaksanut. Minä olin aivan puhki, kulutettu, rikki. Olin ehkä jopa sairaalloisella tavalla ylpeä siitä, kuinka nousin ongelmitta nälkää itkevää Elsaa syöttämään yöt läpeensä – ja vertasin itseäni Daniin, joka moista ei jaksanut ja mistä syystä nukuimme eri huoneissa puolen vuoden ajan. Pidin itseäni jollain tasolla parempana, ja pohdin, johtuisiko ero minun nuoremmasta iästäni vai kenties äidin hormoneista?

Vaikka kuinka mielikuvissani jaksoin vähäunisuudesta huolimatta, niin totuushan on.. Etten minä jaksanut. Kärsinhän tuolloin vakavasta masennuksesta, joka kulminoitui itsetuhoisuuteen. Masennuksesta olen kyllä täällä aiemminkin puhunut, mielialalääkkeistä jotka minulle myönnettiin ja joille onneksi sanoin “Kyllä kiitos” sekä terapiasta, mutta itsetuhoisuudesta en täällä aiemmin ole uskaltanut mainita. Se on ollut liian arka paikka, jotain mitä olen hävennyt. Jota häpeän vieläkin; ne ihollani olevat arvet ovat ikuinen muistutukseni siitä mielettömän isosta tuskasta, joka sisälläni silloin velloi. Vaikka en halua pureutua tähän tarkemmin, niin.. Sanon vain, että ymmärrän teitä kaikkia, jotka olette löytäneet hetkellistä helpotusta henkiseen kipuun fyysisestä kivusta. Tiedän täsmälleen, mitä se on. Jos sinä olet siinä pisteessä että itseäsi haluaisit satuttaa – usko minua, kiltti, se pieni helpotus ei ole sen arvoista. Ne arvet jäävät, ja aina muistuttavat siitä pisteestä, jossa olet nyt.
Minä pyydän sinua – hae apua. Soita vaikka ensimmäisenä kriisipuhelimeen.

Mielessäni pyöri jatkuvasti myös itsemurha. Koin, että olisi kaikille parempi, niin Elsalle kuin Danille, jos minä vain .. katoaisin. Että en olisi enää täällä kenenkään taakkana. Mieli kutoi vaikka minkämoisia suunnitelmia oman elämäni päättämiseksi – mietin, kuinka iskisin haarukan pistorasiaan, ottaisin kaikki lääkkeet mitä talosta löytyisi, tukehduttaisin itseni muovipussiin. Nämä olivat jatkuvia ajatuksia, joita en kyennyt kontrolloimaan. Onneksi sain kerrottua näistä ajatuksista ja tuntemuksistani viikottain luonamme vierailleelle neuvolatädille. Nyt näin jälkikäteen ajateltuna ymmärrän, että eihän hän Elsan takia niin usein meidän luona käynyt, vaikka noin aikanaan luulin. Hän tuli minun takiani. Hän tuli, jotta minulla olisi joku jolle jutella, joku turvallinen, jolle itkeä ja jonka kanssa itkeä. Joku, joka tarkisti jokaisella käyntikerralla ajatuksieni laadun – ettei koskaan ajatukseni muuttuisi lapselleni vaarallisiksi. Etten siis kärsisi nk. lapsivuodepsykoosista, joka harvinaisissa tapauksissa voi saada äidin surmaamaan lapsensa. Koskaan ajatukseni eivät menneet moiseen. Mielessäni tosin pyöri pelottavia ajatuksia siitä, kuinka minä paska mutsi saattaisin vahingoittaa pientäni. Kuinka Elsa tipahtaisi käsistäni, kun kannoin häntä huoneesta toiseen, ja kuinka hänen hennon kehonsa luut pudotuksen voimasta murtuisivat. Kuinka hän saisi apneakohtauksen silloin, kun minä olisin suorittamassa itsemurhaani enkä olisi häntä auttamassa (kumma juttu – suunnittelin aina että tekisin itsemurhan Danin ollessa paikalla). Kuinka jotenkin Elsa saisi päänsä tungettua muovipussiin ja kuolisi. Kuinka minä tekisin jonkun hoitovirheen, ja tytär kuolisi.

Voi sitä pelon määrää…

Vaikka koskaan ajatukseni eivät muuttuneet muille kuin itselleni vaarallisiksi, ei se sitä tarkoita etteikö näin olisi voinut käydä. Jos en olisi saanut apua. Jos Dan ei olisi ollut minua tukemassa. Jos Paula ei olisi tullut ja viettänyt yhden yön Elsan kanssa, jotta minä sain yhdet kokonaiset yöunet. Jos ei olisi ollut perinataalisen tiimiä tukemassa. Jos en olisi saanut lääkitystä. Jos en olisi saanut terapiaa. Tai jos minun olisi pitänyt taistella saadakseni apua. Siinä tuskan määrässä ja kokemuksessani omasta arvottomuudestani en apua olisi lähtenyt metsästämään. Jos neuvolatäti olisi vähätellyt ongelmiani eikä lähtenyt auttamaan avunsaannissa, olisin ajatellut etten ole sen arvoinen. Että tämä oli todiste siitä, että kaikille olisi yhteiskunnasta lähtien parempi, jos vain kuolisin pois.

Tämän takia minuun fyysisesti sattuu, kun kuulen/luen tarinoita siitä, miten mielensä kanssa hätää kärsivät äidit eivät saa apua Suomessa. Kuinka neuvolassa ei oteta tosissaan, kuinka apua ei vaan saa järjestettyä. Kuinka he joutuvat taistelemaan saadakseen apua. Koska se taistelu vaatii energiaa. Energiaa, jota minulla ei olisi ollut.
Entä, jos kukaan ei usko? Entä, jos kukaan ei ymmärrä auttaa?
Entä, jos edes oma puoliso ei ymmärrä?

Ehkä silloin tapahtuisi Rautavaaran tragedia.

Enkä tällä nyt tarkoita, että kyseinen tapahtuma olisi ollut perheen isän syytä. Tai kenenkään muunkaan.

Tietämättä Rautavaaran tapahtumien taustoja, haluan tällä avautumisellani vain muistuttaa teitä kaikkia – ethän tuomitse? Ethän tuomitse toisen epätoivoisia tekoja?

Ja jos vain kykenet, niin tarjoathan apua tutuillesi, ystävillesi, rakkaillesi – olethan heille kuuntelevana korvana, tarjoathan viemään roskat, pitämään vauvaa edes hetken sylissä jotta äiti saisi kaksin käsin juoda kahvin, että viet lapset puistoon hetkeksi.. Ja jos itse tarvitset apua, pyydä apua. Vaikka naapurilta, parhaalta ystävältä, omalta äidiltäsi. Joltakulta. Älä jää tuskasi kanssa yksin!

Näihin sanoihin,

Lämmin osanottoni tragediassa menehtyneiden rakkaille ja lähiomaisille!

Sekä kaikille teille muille vanhemmille ja muillekin, jotka sairauksesta nimeltä masennus kärsivät. Olette ajatuksissani – ja uskokaa pois, masennuksesta voi parantua. Minäkin olen nyt niin paljon paremmassa paikassa itseni kanssa kuin mitä olin vielä vuosi sitten.

Ps. Nyt melkein ahdistaa, kuinka vain päivää ennen Rautavaaran tragediaa kirjoitin tämän pohdintapostauksen siitä, milloin tuntematonta perhettä voi mennä auttamaan. Nyt vastaan siihen itse: hellävaroen ja ymmärtäväisesti suoritettuna milloin vain.

Extraluettavaa:
HS: Väsymys vaivaa pikkulasten vanhempia
Yle: Mll: Vanhemmat ovat huolineen entistä useammin yksin

rakkaudellam

Tagged , , , , , , ,

36 thoughts on “Ethän tuomitse hätää kärsivää?

  1. Pakko kommentoida hieman tätä. Tässähän oli taustalla poliisien tekemä lastensuojeluilmoitus, ilmeisesti huoltajuuskiistoista, poliisien puuttumisesta kotirauhaan, sukulaisista vieraantumisesta jne päätellen myös päihteitä. Ei ole siis mikään äiti on väsynyt tapaus vaan moniongelmainen vyyhti jossa lastensuojelun toimilla olisi voitu pelastaa ne lapset. Kaikki äidit väsyvät ja 1kk synnytyksen jälkeen on kaikkein suurin riski naisella sairastua psyykkisesti. Mutta se ei poista muita taustatekijöitä ja niiden vähättely ei auta ketään.

    1. Tekstissäni en täysin kommentoinutkaan Rautavaaran tapahtumia, vaan siitä kimposivat omat kokemukseni ja toiveeni siitä, että tämä (kirottu) pärjäämisen kulttuuria alettaisiin yhdessä purkamaan. Että apua olisi helpommin saatavilla kaikille, että meilläkin toimisi yhteisöllinen kulttuuri, jossa ketään ei jätetä yksin. Ja kuvailemasi tilanne, oli se totta tai ei, kertoo minulle vain todellakin perheestä kera ongelmien, ja heitä tuomitsematta he olisivat tarvinneet apua. Taustatekijöillä on suuri vaikutus koko perheen terveydentilaan, ja niitä ei todellakaan tarvitse eikä pidä vähätellä. Koska 1kk synnytyksen jälkeen hormonimuutosten takia uusien äitien mieli voi kera väsymyksen järkkyä, jolloin diagnooseina onkin synnytyksen jälkeinen masennus tai pahimmassa tapauksessa nämä psykoosit. Mutta jos taustalla on vielä näitä mainitsemiasi tekijöitä, niin silloin tilanne voi äityä vielä vakavammaksi. Päihteetkin kielivät ongelmista, kuten sukulaisista vieraantuminen ja niin edelleen. Eli täytyy vähän myöntää, en ymmärrä kommenttisi pointtia – onnistuit ainakin minulle korostamaan enemmän vain sitä, että apu olisi ollut tarpeen. Hyväksyvä, armollinen apu, jossa perhe olisi kokenut saavansa ymmärrystä ja tukea vaikeaan tilanteeseensa.

      1. Olen heijannut edestakaisin tämän postauksen kanssa, kun en ole osannut pukea ajatuksia sanoiksi; tai kun en ole edes tiennyt, mihin väliin kommentoisin. Nyt kuitenkin tähän kohtaan, jossa “pärjäämisen kulttuuri” nostettiin esiin, ajattelin sanasen sanoa.

        Nämä tällaiset kammottavat tapahtumat kuten Rautavaaran tragedia nostavat ihmiset aina päivittelemään, että kun vain se apu olisi saatavilla; kun vain yhteiskunta puuttuisi ajoissa; kun apua saisi ilman että tarvitsee itse edes pyytää; kun kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin.

        Niin, olisihan se toki jaloa, että yhteiskunta lukisi jokaisen ajatukset ja tarjoiaisi laastaria jo ennen kaatumista. Ilmaisu on nyt tarkoituksella kärjistetty, sillä eiväthän resurssit tule koskaan riittämään!

        Ei vastuuta jaksamisesta ja pärjäämisestä voi siirtää kenellekään muulle; pärjäämisen kulttuuria demonisoidaan ja apua vaaditaan kun kynnetään suossa, mutta eikö tällaisen “yhteiskunnan pitäisi…” / “Apua pitäisi aina olla saatavilla…” -löpinän sijaan pitäisi kääntää katse sinne, missä vyyhti lähtee liikkeelle? Ihminen on mielestäni loppuviimein vastuussa aina itsestään – jos miettii vaikka sitä, miksi osa perheistä ajautuu todella syvään suohon: on alkoholismia, rahahuolia, etääntymistä… Eikö näissä pitäisi nähdä myös se yksilöiden oma vastuu? Usein nimittäin aivan selkeät omat valinnat ajavat ihmiset syvälle suohon. Miksi esimerkiksi kaoottisessa rahatilanteessa ajatellaan, että lapsi saa tulla? Jos raha ei riitä edes parin omiin tarpeisiin, kannattaisiko oikeasti ajatella askelta pidemmälle – saako lapsi todela tulla? Onko se lapsen etu? Tai kenenkään etu, että lapsi “saa” tulla – ja tulee – ja tilanne on, että kaivaudutaan yhä syvemmälle rahalliseen suohon, mikä tuo mukanaan stressiä, huolta ja mahdollisesti myös ongelmia parisuhteeseen.

        Tilannetta voisi mielestäni verrata siihen, että liikalihavuus yleistyy huimaa vauhtia ja samalla yhteiskunnalta aletaan vaatia rahoitusta lihavuusleikkauksiin. Missä on yksilön vastuu omista valinnoistaan ja jaksamisestaan? Onko tosiaan niin, että ensin voit vetää vuosikausia napasi täyteen pullaa ja sitten vaatia yhteiskunnalta apua, kun se napa on hävinnyt jonnekin sinne ihran sekaan?

        Kärjistän nyt tarkoituksella, sillä en voi ymmärtää pärjäämisen kulttuurin kiroamista. Ihmisten on aina pitänyt pärjätä; aina. JA menneinä vuosisatoina huomattavasti enemmän kuin nykyisin. Nykyään meillä on sentään joku turvaverkko yhteiskunnan taholta, mutta se on paisunut aivan liian suureksi – yhteiskunnalla ei ole vara ylläpitää sitä. Kasvaessaan liian suureksi siitä on samalla tullut holhoava, ja luulen, että osittain juuri siksi ihmiset eivät ota enää vastuuta omista teoistaan ja valinnoistaan. Ajatellaan, että “kyllä kaikki kääntyy parhain päin” tai että “kyllä kaikki järjestyy”. En inhoa mitään sanontoja niin paljon kuin noita. Ei tämä elämä nimittäin mene noin. Ei ole koskaan mennyt. Väitänkin, että se vaihe, kun ihmiset ajattelevat, että kyllä kaikki järjestyy, ja ohittavat huonon taloudellisen tilanteen tai esimerkiksi kaoottisen parisuhteen tilan, KOSKA HALUAVAT JOTAIN (vaikka nyt lapsen tai liian kalliin osakkeen), on SE HETKI, josta tällaiset epätoivon vyyhdit saavat alkunsa. SE HETKI, joka ajan kanssa johtaa ihmiset velkasuohon, turvautumaan pulloon ja epätoivon partaalle.

        Jälkiviisaus on tietysti turhaa, mutta vastuu pitäisi siirtää takaisin vyyhdin alkupäähän yksilölle itselleen; ei loppuun yhteiskunnalle.

        Toivottavasti tämä ei nyt ole liian kärkevästi esitetty, ja suoraan tämä ei nyt viittaa Rautavaaran tragediaan, vaan enemmänkin pärjäämisen kulttuurin kiroamiseen.

        1. Hei tiimarka, ihana että päätit jättää kommenttia ja näin vielä ajatuksia herättävän! Itse kiroan pärjäämiskulttuurilla sitä, että perheet ja yksilöt joutuvat pärjäämään YKSINÄÄN. En tarkoita tällä sitä, että yhteiskunnasta pitäisi tulla entistä holhoavampi, sillä nyt näyttää siltä että se holhouskulttuuri alkaa mennä jo niin pikkumaisuuksiinkin.. Pitäisi osata käyttää noihin pienten asioiden säädöksiin menevä raha niihin isompiin kulueriin, kuten oikeasti HYVINVOINTIIN. Suomihan kuitenkin väittää olevansa hyvinvointivaltio, ja miten se näkyy? Pidetäänkö vanhuksista huolta? Pidetäänkö nuorista huolta, etteivät he syrjäydy? Pidetäänkö huolta hätää kärsivistä? .. Vai tehdäänkö ihmeellisiä uudistuksia siitä, että ei vaan ole alkoholin piilomainontaa missään.

          Itse perään kuulutin siis yhteisöllisyyden perään, ja sitä kautta yhteiskunnan kehittämiseen oikeasti hyvinvointia tukevaksi.
          Sanoit, että eritoten menneinä vuosisatoina piti pärjätä. Kyllä, pitikin. Mutta silloin ihmiset myös auttoivat toisiaan. Oli oikeasti kyläkulttuuri, ja ihmiset tunsivat naapurinsa. Järjestettiin talkoita. Tehdäänkö näin enää? Tuntevatko ihmiset kerrostalossa naapurinsa? Onko kaupungeissa yhteisöllisyyttä, sitä me-henkeä, mennäänkö auttamaan tuntemattomia tai edes seinänaapuria?
          Niissä kulttuureissa, joissa yhteisöllisyyttä vielä on, ihmiset ovat onnellisempia. Kun lastenhoitoonkin osallistuvat kaikki, eikä vain äiti ja isä. Tottakai esim. kehitysmaiden valtioissa on suuria ongelmia, mutta siellä ei sentään perheyksiköt jää neljän seinän sisälle vaan ollaan ulkona muiden seassa. Ja ihmisiin tutustutaan. Tiedätkö, mitä ajan takaa?

          Minun ihanteellisessa yhteiskunnassani ihmiset auttaisivat toinen toistaan, huolta toisista pitäen. Ja yhteiskunta tukisi hätää kärsiviä, ja terveydenhuolto yms. tärkeät toimisivat. Masennuksesta kärsisivät saisivat apua, eikä vain nappeja syötäväksi jos niitäkään. Olisi selkeä me-henki, ja.. kenenkään ei tarvitsisi olla yksin.

          Ihmiset tekevät virheitä, se on osa inhimillisyyttä. Siksi lapsia syntyy välillä taloudellisesti heikkoon tilanteeseen, mutta se ei tarkoita että sen vuoksi heidät millään muotoa pitäisi hylätä. Vaan opastaa, auttaa eteenpäin. Ei vain antaa ruokaa, vaan antaa siemeniä ja opastaa kylväminen, ojentaa onki ja lähteä yhdessä kalaan. Näin niin kuin vertaiskuvallisesti, mutta tiedätkö mitä tarkoitan?

          Eli että kenenkään ei enää tarvitsisi pärjätä YKSIN. Vaan voitaisiin pärjätä yhdessä.

  2. Rohkea julkaisu, kiitos tästä! Avarsi jälleen omia ajatuksia…ja on upeaa kuulla, miten pimeästä “suosta” oletkaan saanut nousta ja omata nuin hyvän tukiverkoston, happy for you <3

    1. Ei mitään, pelottavaa tämä oli julkaista! Ja ihana kuulla, että sain avarrettua ajatusmaailmaa, sitä toivoinkin <3 Ja kiitos – toivottavasti itselläsikin on hyvä tukiverkosto! 🙂

  3. oon kyllä niin hämmentynyt tästä median ja erityisesti äitibloggaajien tavasta käsitellä tätä asiaa. Joka vuosi Suomessa, puhumattakaan muusta maailmasta! tapahtuu järkyttäviä asioita perheissä, jossain aina joku isä tai äiti sekä lapset voivat huonosti ja tilanteet kärjistyvät surullisella tavalla. Miksi se että kirjailijabloggaaja kirjoittaa huomiota herättävän tekstin saa juuri tämän tapauksen nousemaan erityisen merkittävästi meitä kaikkia koskettavaksi? Mielestäni tässä on on kyse jonkinasteisesta positiivisesti seksismistä- jos kyseessä olisi ollutkin aviomies, katseet olisivat todennäköisesti edelleen olleet eloon jääneessä äidissä ja vaimossa, joka joutui kestäämään hirviömiestään. Sosiaalityön näkökulmasta tällainen jalustalle nostaminen ja kansallisesti teon yhdessä hyväksyminen on ihan järkyttävää. Tottakai olisi pitänyt hakea ja saada apua ajoissa, tottakai olisi jonkun työntekijän jossain instituutiossa pitänyt huomata pahoinvointi – mutta ei tätä tapausta voi kääntää itseen niin, että voi meitä parkoja, noinkin voisi meille käydä. Taputtelemalla tuon kohtalokkaan teon tehnyttä äitiä kuvainnollisesti päähän, luovutetaan päätösvalta omasta elämästä ja jaksamisesta jollekin ulkopuoliselle, kuten koulusurmatapauksissa: jokin ulkopuolinen paha, media/videopelit/? sai tämän aikaan, ei ihminen itse.

    1. Minäkin olen ollut hämmentynyt tapauksen saamaan huomioon monessakin eri mielessä – lähinnä siihen, kuinka syyllistävää sormea osoitellaan puoleen ja toiseen, kuinka .. ihmiset jakautuvat tämän tapauksen edessä. Ymmärrän, että syyttäminen on helpompaa, on itselle helpompi käsitellä asiaa jos on joku jota asiasta syyttää. Mutta ainakaan omassa tekstissäni en halunnut syyttää ketään, vaan halusin nimenomaisesti tuoda esille yleisesti sen, ettei hätää kärsivää kannata syyllistää. Se ei auta millään tavalla. Se, että ymmärtää toisen ongelmat on hedelmällisempää, kuin tuomitseminen. Ja niin kuin sanoit, apua olisi pitänyt hakea ja saada, mutta turhan usein näin ei valitettavasti käy. Entä, jos tilanne on mennyt jo siihen, että perheen äiti/isä/apua tarvitseva ei enää ymmärrä tarvitsevansa apua? Kun päätösvalta parantumisestahan on kuitenkin itsellä, niin kuin sanoit, mutta joskus parantumiseen tarvitsee sitä ulkopuolisen apua.

      Nyt katkesi ajatus. Öö 😀 KAAAHVIA ! Mutta siis, monessa mielessä olen samaa mieltä siun kanssa, ja itselläni ei ainakaan ole ollut tarkoitus millään tavalla tuomita tai sääliä ketään. Tarkoituksena on tuoda esille se, että yhteiskuntaamme pitäisi ja kannattaisi parantaa ja kehittää, pärjäämiskulttuurista päästä vähitellen eroon ja opetella yhteisöllisemmäksi. Jolloin kukaan ei joutuisi ongelmiensa kanssa olemaan yksin. 🙂

    2. HAH! Sainpas ajatuksesta vielä kiinni, enkä tarvinnut edes kahvia! Sanoit tuosta “hirviöisästä”, mitä pohdin pitkään. Tuota kuvailemaasi tilannetta. Ehkä mainitsemaasi mahdollista yleistä mielipidettä värjää se, että mediassa ja muuallakin on kauheasti pyöritetty perheväkivallassa nimenomaan sitä näkökulmaa, että isä lyö/on väkivaltainen. Harvemmin tuodaan esille väkivaltaisia äitejä! Äitiys kun vissiin koetaan jollain tavalla pyhäksi. Itse haluan ajatella, että en silloinkaan nostaisi kumpaakaan jalustalle, kuten en tässäkään tapauksessa. Kun ymmärrettävä olisi, että niin väkivallan kohde kuin väkivallan tekijä tarvitsevat apua. Molemmat eri tavalla. Väkivaltainen henkilö kärsinee yleensä monenlaisista mielensisäisistä ongelmista, joita on jopa mahdollisesti yritetty turruttaa päihteillä – näin niin kuin tosi raa’asti yleistettynä. Tällöin tämä henkilö tarvitsisi ammattiapua. Kuten tietysti tämä väkivallan teon uhri. Tässä Rautavaaran tapauksessa monessakin mielessä apu on jo myöhäistä, tosin ei saa unohtaa perheen lähiomaisia ja isää, joka juuri menetti koko perheensä.

    3. Voi apua Ronja! Oon ihan samaa mieltä! Mä en kertakaikkiaan voi ymmärtää tätä jatkuvaa median vallankäyttöä sarjassa johon sitten liittyy äitiblogaaja jos toinenkin ja tää nyt ei oo hlökohtaisesti sulle Meriannen, hienoa vautuminen sulta ja tärkeään aiheeseen. Mutta tän nimenomaisen Rautavaaran lapsiin kohdistuneisiin henkirikoksien suhteen minua tekee pahaa edes käyttää sanaa perhesurma – se että tekijä on väsynyt/uupunut äiti ei tee teosta yhtääns en enemmän yhteiskunnallisesti tärkeämpää tai vähemmän paheksuttavampaa kun se että vaikka eläkeläisisä surmaa kehitysvammaiset lapsensa tai vaikka että 40 perheenisä ampuu kaksi lastaan. Tää on oikeasti mun vähän epätervettä tää äitiasioiden jalustalle nosto tässä(kin) suhteessa. Et olisi Ronja ajatuksiani paremmin voinut sanoiksi kirjoittaa. Loppujenlopuksi tässä menetti nyt kuitenkin kaksi isää (ei yksi) lapsensa ja monet lähiomaiset elämältään pohjan ja kolme lasta sekä varmasti tämä moniongelmainen äitikin sen elämänsä, tosin omien toimiensa seurauksena. Eikä se teko sinällänsä mihinkään muutu vaikka missä perspektiviissä asiaa katsoisi.

      1. Ainiin olikin, kaksi isää! .. Tuntuu oikeasti niin pahalta kaikkien heidän puolesta ajatellakaan, miltä heistä tuntuu lukea iltasanomista ja muualtakin koko ajan analysointeja ja spekulointia heidän perheestään.. Siksi yritin omanikin kirjoittaa mahdollisimman myötätuntoisesti ja neutraalisti, niin että pystyn selkeästi ilmaisemaan etten ketään halua syyllistää .. Heillä on ihan varmasti kauheasti mielen päällä jo muutenkin.

        Ja joo! Tätä mietin myös bussissa tänään matkalla kiropraktikolle, mietin kouluampujia ja perheväkivaltaa ja sitä, miten media reagoi kaikkeen. Esimerkiksi ärsyttää pelkästään jo sekin, miten asioita uutisoidaan! Oli esimerkiksi kyseessä raiskaus – jos syypäänä on suomalainen mies, puhutaan vain raiskaajasta. Jos raiskaajana sattui olemaankin ulkomaalainen, niin tottakai se tuodaan jo otsikossa esille! Sama myös perheväkivallassa – naisten väkivaltaisuudesta ollaan enemmän hiljaa, ja siksi se voi vaikuttaakin siltä että isien osaa ei osata yleisesti empatisoida. Tiedätkö mitä tarkoitan? Jos uutisoidaan perheväkivallasta, jonka uhrina on äiti/nainen, niin kaikkihan on äidin puolella. Jos uhrina olisikin isä/mies, kaikki vain naureskelisivat minkälainen nössö antaa vaimonsa hakata itseään. Vaikka eihän se näin ole! Mutta tähän vaikuttaa jo se sävy, miten asioista puhutaan ja mediassa käsitellään.

        Ja kaikkein tärkeintähän on nimenomaan se, kuten Ronja ja sinä sanoitte – kaikkien kipu on samanarvoista. Jokainen on samanarvoinen. Olemme samanarvoisia. Eikä ketään pitäisi nostaa jalustalle – eikä ketään myöskään pitäisi tuomita nostaen itsensä sille jalustalle.

    1. Hei Tintti! Luin tuota artikkelia kanssa aamulla, ja vaikka suurimmalti osin onkin hyvä kirjoitus niin.. No, joistain kohdista olin eri mieltä. Ensimmäisenä ajattelin, että kirjoittaja ei ollut ymmärtänyt Mannisen kirjoituksen pointtia, ja sitten pohdin että ehkä hän ei ole koskaan itse kokenut mitään mielisairautta (miksi masennuskin luetaan), jolloin tavallaan se ymmärrys aspekti jää pois. Vaikka hyvä kirjoitus onkin! Olen hänen kanssaan samaa mieltä siinä, että uupunut äiti ei tapa lapsiaan. Ei toki. Vielä. Mutta niin kuin hänkin sanoo, uupuneiden äitien (ja isien) pitää hakea apua – mutta siihen hän ei puutu, että entä jos apua ei saakaan? Entä, jos ei olekaan tukiverkostoa? Entä, jos neuvolatäti/lääkäri/se, jolta apua pyytää ei otakaan tosissaan? Miten kauan uupunut äiti joutuu taistelemaan saadakseen apua – ja milloin voimat loppuu? Entä sitten? Entä sitten, kun seinät kaatuvat päälle ja helpotusta ei ole näkyvillä?

      Facebookissa erääseen kommenttiketjuun kirjoitin näin tästä artikkelista ja siitä heränneistä ajatuksista:

      “Itse olen siis ehdottomasti sitä mieltä, että kenelläkään ei ole oikeutta nostaa itseään kenenkään yläpuolelle ja tuomita toista. Tätä tekoa ei mielestäni tarvitse hyväksyä tai olla hyväksymättä, sillä molemmat tarkoittaisivat myös omankaltaista tuomitsemista. Se, mikä olisi hedelmällisempää, on ymmärtäminen. Ymmärtäminen siitä, että esim. tässä tapauksessa on ollut paljon tekijöitä taustalla, mitkä ovat saaneet aikaiseksi selkeästi huonosti voivan perheen. Se, mitä esimerkiksi minä henkilökohtaisesti elämältä kestän, ei tietenkään kerro sitä, mitä tämä toinen äiti on kestänyt. Olen itse ollut tosi pahasti masennuksen suossa, itsetuhoinen ja pelottavien ajatusten kanssa joutunut taistelemaan. Tiedän siis täsmälleen, miltä tuntuu pelätä omaa mieltään, ja sitä miltä tuntuu kun ei voi olla aivan varma pystyykö kontrolloimaan itseään “niin kuin kuuluu”. Vaikea selittää.. Mutta tämä aukeaa ehkä parhaiten heille, joilla on asiasta omakohtaista kokemusta. Se, miten minä otin Mannisen kirjoituksen, oli nimenomaisesti niin että ihmistä, jolla on ongelmia, ei auta lähteä tuomitsemaan. Vaan ymmärtäen, hienovaraisesti lähteä auttamaan. Jos vain siihen tietysti pystyy.. Ja niin kuin tuossa Ullan kirjoituksessa, pelkästään uupunut äitihän ei lapsiaan tapa. Mutta jos tästä tapauksesta itsessään puhutaan, niin kaikkien kirjoitusten perusteella voi vetää sellaisen johtopäätöksen, että erinäisiä ongelmia on perheellä ollut pitkään. Sitä emme tiedä, onko äiti yrittänyt saada itselleen apua missään vaiheessa, ja onko hän kokenut sitä saaneensa. Jossain vaiheessahan mieli voi sairastua niinkin pahasti, ettei enää ymmärrä edes tarvitsevansa apua. Ja siinä vaiheessa avun tuputtaminenkaan ei auta, kun avuntarvitsijan pitää olla valmis se ottamaan vastaan…

      Monessa lukemassani keskustelussa tämän äidin ymmärtäjät leimataan sympatisoijiksi, sääliviksi, jollain tavalla nämä perheen lapset unohtajiksi. Jolloin heitä kohtaan hyökätään vielä ihan uudella tavalla! Tätä olen jopa itse asiassa kokenut, kun olen yrittänyt tuoda tätä omaa katsantokantaani esille. Koska minusta on tärkeää keskustella näistä asioista toivoen, että keskustelujen avulla saataisiin yhteiskuntaamme muutettua yhteisöllisemmäksi ja kehitettyä sitä parempaan suuntaan – ettei tällaista enää tapahtuisi uudestaan. Mutta en minä sääli tätä perheensä surmannutta äitiä. Tottakai minusta tuntuu pahalta noiden lasten takia. Tuntuu pahalta myös isän puolesta, kuin koko perheen omaisten takia. Minä ymmärrän. Sillä ei ole mitään tekemistä teon hyväksymisen tai hyväksymättä jättämisen kanssa – näen tämän vain viimeisenä oljenkortena tuolle perheen äidille, joka olisi kaivannut apua. Se oli herätyssoitto koko yhteiskunnalle, että muutosta tarvitaan. “

  4. Hui hyvä että Meriannen ei loukkaantunut ja että joku muukin näkee asian samalla tavalla, terveiset vaan Sonjalle. Ei myöskään ollut tarkotus vähätellä ketään vaan nimenomaan nostaa sitä että kaikkien elämä ja pahoinvointi on oikeasti ihan samanarvoista.

    1. Ronja, en toki! Ethän sinä suoraan minua vastaan hyökännyt, vaan keskustelit ilmoittaen oman mielipiteesi – mikä tottakai on enemmänkin kuin sallittua! On ihana keskustella, herättää ajatuksia, väitellä mielipiteistä..! Se on aivan eri asia kuin mennä henkilökohtaisuuksiin 😉 Ja sitähän sinä et tehnyt!

      Ja nimenomaan. Kaikkien elämä sekä niin hyvin- kuin pahoinvointikin on samanarvoista. Ja mitä minä haluan nostaa esille enemmän on se, että kukaan ei voi mennä ja osoittaa syyttävällä sormella. Jos ei ole toisen elämän saappaissa kulkenut pätkääkään, ei voi tietää minkälaista se on ollut ja mikä mihinkin päätökseen johtanut. Ja se, mitä minä esim. kestän elämältä, on eri mitä joku toinen saattaa kestää. Kun taas joku toinen saattaa ottaa jonkun paljon rauhallisemmin ja helpommin kuin minä, ja joku juttu voi katkaista meikäläisen selän ja toista ei hievautakaan. You know what I mean? Tarkoitan vain sitä, että tapaukset ovat myös yksilöllisiä, ja tärkeintä on vain muistaa olla nostamatta itseään kenenkään muun yläpuolelle.

  5. Ihailen rehellisyyttäsi ja suoruuttasi! Ja todellakin toivon, että jos joskus lähdet työelämään, lähdet juurikin tämänkaltaisten asioiden pariin, jonkun vaikeuksissa olevan ihmisryhmän asioita hoitamaan.

    Olen niin iloinen siitä, että sinä olet saanut apua – ja olet saanut oikeanlaista apua! Esimerkiksi itselleni neuvolantäti käymässä kerran viikossa kotona olisi totaalinen kauhistus, mutta sinulle se on selvästi ollut se paras vaihtoehto.

    Haluaisin tuohon tekstiisi lisätä, että ajatukset siitä, että vahingottaisi vauvaa, eivät suoranaisesti ole epänormaaleja. Vauvat vaativat paljon – niiden on pakko vaatia paljon – ja syystä tai toisesta suuritarpeisen vauvan kanssa ON raskasta. Rumatkin ajatukset ovat siis ihan ok, mutta ajatuksen ja teon raja täytyy tunnustaa ja tiedostaa. Jos tuntuu siltä, että voi heilahtaa rajan yli, on syytä hakea apua. Omista teoistaan on aina itse vastuussa, ellei ole täysin syyntakeeton. Syyntakeettomat ihmiset ovat sairaita eikä heitä tuomita vankilaan, vaan ohjataan hoitoon.

    Mistä uupunut äiti apua saa, ja mitä apua saa? Yksi 90-luvun laman pahimpia virheitä oli lapsiperheiden palveluiden leikkaaminen, ja mitäpä taas ollaan puuhaamassa? Ihan sitä samaa. Joissakin yksittäisissä kunnissa tämä tuhoisa kehitys on jo huomattu ja on tehty täyskäännös: ehkäisevää perhetyötä on tarjottu kaikille lapsiperheille ja vaikka menot ovat luonnollisesti alkuun kasvaneet, on hieman pidemmällä tähtäimellä lastensuojelumenot laskeneet. Varmasti pienimuotoisempaa säästöäkin on saatu aikaiseksi, jos joku synnytyksen jälkeinen masennus on jäänyt puhkeamatta ja joku eron partaalla ollut parisuhde kaatumatta.

    Minä taas en ymmärrä tätä ajatusta, että miten yksilö voitaisiin erottaa hänen aiemmin kokemistaan asioista?

    Jos vuosia, vuosikymmeniä koulukiusattu tekee koulusurman, miten voi väittää, että koulukiusaamisella ei ole asian kanssa osaa eikä arpaa? Siksikö, kun kaikki kiusatut eivät (tietenkään) tee surmia? Vai ettei vaan kukaan koulukiusaaja pahoita mieltään siitä, että on toiminnallaan edesauttanut jonkun toisen henkilön sairastumista?

    Vähän nyt näyttäisi siltä, että koulusurmat voidaan estää sillä, että kitketään koulukiusaaminen pois, sillä kaikkien koulusurmien takana on koulukiusattu henkilö. Asiasta lienee tieteellistä tutkimustakin, mutta kun ei ole omaa alaani, en jaksa lähteä kaivelemaan Scholaria.

    Tästä Rautavaaran asiastahan ei paljoa luotettavalta taholta (poliisi) tullutta faktaa ole, eikä pidäkään olla, mutta sen verran me “suuri yleisö” tiedämme, että äidillä oli pienellä ikäerolla lapset ja reissutyötä tekevä mies, joka harkitsi eroa. Siinä on jo aika monta stressitekijää ihan yksittäisinäkin asioina. Ilmeisesti isä ei ole hoitanut lapsia riittävästi (tai “riittävästi”), mikä toisaalta on ymmärrettävää, täytyyhän isälläkin olla vapaa-aikaa työn jälkeen. Mutta missä välissä äiti sitä vapaata saa, jos hoitaa lapset sillä välin kun isä on töissä ja iltaisinkin, jotta isä saa vapaa-aikaa jaksaakseen käydä töissä?

    Ylipäänsä Rautavaaran tapaus näyttää olevan onnettomien asioiden yhteensattuma. Se ei (muista perhesurmista poiketen?) ollut harkittu teko, vaan äiti sai “hyvän idean” ja valitettavasti onnistui toteuttamaan sen saman tien. Harvempi surma, itsemurhakaan, niin onnistuu, vaan vaativat jonkinlaisia valmisteluja.

    Koulukiusattuna oleminen tai pikkuvauvavaiheen valtava väsymys eivät ole oikeuttavia tekijöitä muiden surmaamiseen. Ne voivat silti olla altistavia tekijöitä. Samaten perhesurmissa yksi altistava tekijä näyttää olevan taloudellinen tilanne. Se, että altistavien tekijöiden olemassaolo myönnetään, ei poista yksilön vastuuta teoistaan. Jos kaikki tunnetut altistavat tekijät kielletään ja hyssytetään pois, ei mitään ennaltaehkäisevää työtäkään voi tehdä.

    Kysymys siis kuuluu, kuinka kaikki tarvitsevat saisivat ennaltaehkäisevän työn palveluita, ja he, jotka palveluita tosiasiallisesti eivät tarvitse, tunnistetaan myös ja heidät saadaan nopeasti ja asiallisesti pois byrokratian rattaista. Siinä tuntuu olevan aika lailla ongelmia kautta Suomen. Välillä saa lukea Eerikoista ja välillä siitä, kuinka joku hyvin pieni, yksittäinen asia on vienyt perheitä pitkällisiin selvittelyihin sosiaalipuolen kanssa. Unohtamatta niitä suurta palstatilaa saavia tapauksia, joissa toimenpiteiden tarpeellisuus on ilmeinen, mutta vanhemmat eivät ole sitä mieltä. Lisäksi on ne lukuisat tapaukset, joissa myös vanhemmat kokevat asiakkuuden sosiaalihuollon kanssa tarpeelliseksi ja asiat hoituvat kaikin puolin hyvin. Sellaisiakin on!

    Ilta-Sanomien artikkelista tyydyn toteamaan, että en yleensä jaa kyseisen ihmisen arvo- ja ajatusmaailmaa, eikä tämäkään kerta tehnyt poikkeusta. Hyvin kirjoitettu ei ole alkuunkaan sama asia kuin hyvin argumentoitu.

    1. tessa <3 Kiitos! Se alkaa tuntua enemmän ja enemmän omalta. Olisi ihanaa oikeasti tuntea joka päivä, että tekee jotain tärkeää – että joka päivä saattaisin pelastaa jonkun. Saattaisin auttaa jotakuta merkittävästi eteenpäin elämässä. Se olisi .. upeaa. Jo ammattikorkean penkkiä kuluttaessani pohdin alanvaihtoa matkailusta yhteisöpedagogiksi.. Mutta se vähän sitten jäi, kun tuli vaihtarivuosi ja no.. rest you know 😉

      Ehdottomasti sain oikeanlaista apua! Jos minun olisi pitänyt lähteä tätä neuvolantätiä tai perinataalin tiimin jäseniä näkemään jonnekin, olisin niin helposti perunut. Enhän itseni takia olisi saanut työnnettyä itseäni ulko-ovesta pihalle siihen pelottavaan ja ahdistavaan maailmaan, missä jatkuvasti silloin sairaana kuljin pää alhaalla paniikkikohtauksen partaalla. Olisin perunut. Ja siten tipahtanut hoidon piiristä.. Mutta ei tullut peruttua, kun tiesi heidän tulevan käymään minun luonani. Sain hoitaa El:ää kotona, ja jutella näiden ammattilaisten kanssa omassa turvapiirissäni, omalla sohvalla, tyttö sylissä, omaan peittoon kääriytyneenä. Turvassa. Se auttoi niin paljon – ja vieläkin antaa paljon se, että neuvolatäti käy edelleen luonani 2-3 viikon välein, joskus kerran kuussa. Ihan vain varmistaakseen, että asiat menevät eteenpäin niin kuin pitää, tyttö kasvaa ja minun masennukseni ei lähde nyt hyvältä paranemisen tieltä takaisin pois raiteiltaan.. 🙂

      Hyvä lisäys! Itsellä ajatukset eivät EL:n kohdalla ikinä menneet siihen, että pelkäisin itseni tekevän jotain tietoisesti. Enemmän pelkäsin suunnattomasti vahinkojen perään – että tekisin virheen, tekisin jotain mikä vahingoittaisi häntä .. mutta ei tarkoituksella! Sitä(kin) neuvolantäti ja perinataalinen tukihenkilö/psykologi/sairaanhoitaja minulta tarkisteli säännöllisesti, ymmärrettävistä syistä. Minä pelkäsin itseni puolesta. Minä pelkäsin, että joskus kontrollini pettäisi ja saattaisin oikeasti viedä henkeni. Siksi laitoin Danin esimerkiksi piilottamaan rauhoittavat, ja jättämään minun saatavilleni vain päivittäisen maksimiannoksen jos sitä sattuisin tarvitsemaan. Mutta että missään vaiheessa ei tulisi sitä mustaa hetkeä, että kontrolli pettäisi ja nappaisin koko paketin kerralla ja sotkisin siihen muutakin. Kerron tämän näin avoimesti tässä siksi, ihan vain että joskus sitä oikeasti voi pelätä omaa mieltään näin paljon. Ja siinäkään ei ole mitään hävettävää – se on vain merkki siitä, että minä olen todellakin ollut siellä ihan pohjalla. Olen aiheellisesti pelännyt, että saattaisin viedä oman henkeni, ja siksi pyysin Dania suojelemaan itseäni sellaiselta tilanteelta moisella mainitsemallani varotoimella. Ja onneksi jo tuota ennen olin tosiaan pystynyt mainitsemaan neuvolatädille, vaikkakin vain sivulauseessa, että en enää voi hyvin. Ja oikeasti – mikä onni että hän otti minut vakavasti!

      Minäkin olen järkyttyneenä seurannut tuota tilannetta! Miksi viedään sieltä, missä apua ja tukea eniten tarvittaisiin? Miksei osata jo 90-luvun laman aikana tehtyjen virheiden kautta tehdä nyt niitä oikeita päätöksiä – kun niin kuin niissä yksittäisissä kunnissa on huomattu, oikeisiin asioihin satsaaminen kannattaa. Silloin ne suuret kulut esim. juuri lastensuojelumenot "yllättäen" pienentyvät, kun perheet kokevat olevansa turvalliseksi ja tuetuiksi, kun tietävät saavansa apua tarvittaessa. Kun heitä tuetaan. Ja mitä säästöä siitäkin syntyisi, jos synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut äiti saisi apua helposti eikä siten päätyisi syrjäytymään, jäämään kotiin jumiin.. vaan pääsisi toiveitensa mukaisesti ajallaan takaisin työelämään..? Täällä Bournemouthissa on aivan ihana tapa tukea vähätuloisia perheitä – jos perheen vuositulot menevät tietyn rajan alle, kunta tarjoaa ILMAISTA päiväkotia kaksivuotiaille (ja vanhemmille) lapsille x määrän tunteja viikossa! Jolloin äiti voisi päästä osa-aikatöihin. Mitenkähän olisi, jos Suomessa kunnat järjestäisivät samaa? Jos perheen kuukausitulot olisivat x tason alla, saisi perhe kunnan tukeman hoitopaikan vaikka kahdelle päivälle viikossa esim. kolmevuotiaalle lapselle, jotta äiti pääsisi osa-aikatöihin?

      Ja en minäkään! En ymmärrä ollenkaan! Koska meidän menneisyys, kaikki kokemukset muokkaavat meistä sellaisen kuin me nyt olemme. Kaikki taustatekijät, perhetilanne menneisyydessä ja lapsuusmuistot, kouluaika.. Kaikki vaikuttaa siihen, minkälaisia olemme. Jos lasta on koulukiusattu rankasti ja on ollut ehkä jopa muitakin ongelmia + herkkä mielenlaatu, eikä apua ole saanut/kukaan ei ole uskonut/yksin jäämisen tunne = mahdollisuus siihen, että tämä koululainen/yläasteelainen/lukiolainen/nuori menee siihen "valkoiseen raivoon" ja suunnittelee järkyttävän teon. Eikä siinä vaan voi jättää noita ollenkaan ottamatta huomioon, on nähtävä kokonaisuus. Kukaan ei yhtäkkiä vain naksahda ja päätä tappaa koko koululuokkansa, vaan siinä on yleensä pakko olla pitkäaikaista jotain takana. Alistavia tekijöitä. .. nyt alkaa pyöriä jo criminal minds tunnari mielessä.. Seuraavaaaaaan!

      Ja jälleen, samaa mieltä. Sen, mitä olen eri lähteistä lukenut, niin oikeasti vaikuttaa siltä että Rautavaaran tapaus oli niin monen onnettoman tekijän yhteissumma. Se ei ollut vain hulluutta – vaan tilanteen kautta tapahtunut hullu hetki. Väsynyt äiti ei lapsiaan tapa. Mutta väsynyt äiti, joka on jo vuosia kamppaillut selvitäkseen, pärjätäkseen, joka ei saa tukea perheeltään (esim. juuri sen kautta, että perheen isä matkustelee työn perässä paljon – ja ymmärtäähän senkin helposti että miksi, koska hänellä on perhe elätettävänä – joten työtä on puskettava niin paljon kuin mahdollista, jotta perheellä on leipää nenän edessä syötäväksi).. Ne on juuri niitä altistavia tekijöitä.

      Joskus on ihana eri tukiryhmien kautta lukea niistä tapauksista, kun perhe saa apua. Sitten taas itku silmässä, kun joku selkeästi apua tarvitseva ei sitä saakaan. Ja taas taistelemaan byrokratiaa vastaan, että perhe saisi sitä tarvitsemaansa apua ja tukea.. Joskus, niin kuin minunkin tapauksessani, sitä tarvitsee vain sen yhden auttamishaluisen ammattilaisen, ja kaikki järjestyy. Joskus se on vain niin kiinni siitä, kenen kanssa pääsee asioita selvittelemään. Valitettavasti..

      Itse en tuota kirjoittajaa tunne ollenkaan, ei ole ainakaan jäänyt mieleen mistään aikaisemmasta. Mutta vaikka tosiaan artikkeli oli hyvin kirjoitettu ja se herätti ajatuksia, mutta minulla ensimmäinen reaktio oli vain .. negatiivinen. Että ei näin. Hyviä ajatuksia, mutta ei loppuun asti mietittyjä. Ei ymmärretty, mitä Manninen ajoi takaa. Ei ajateltu sitä, että entä jos se uupunut äiti ei saakaan apua, entä sitten kun aikaa kuluu ja tilanne ei raukea, ja päänsisäinen myrsky vaan sitä kautta pahenee.. Entä sitten?

      Taisi tulla oikea romaanivastaus 😀
      Tessa. OOT IHANA. Mä en pääse siitä yli enkä ympäri – i'm just so lucky girl because you found your way to my blog <3

  6. Pitkään sosiaalityötä tehneen opettajani kommentti vuosia sitten jäi mieleeni. Hän työskenteli pedofiilien kanssa ja totesi, että näinkin hirvittäviä tekoja voi ymmärtää, mutta niitä ei voi koskaan hyväksyä. En tuolloin ihan täysin vielä ymmärtänyt tätä, mutta oman elämänkokemuksen myötä, luulen, että olen alkanut ymmärtää, mitä opettaja tarkoitti. Mielestäni sinä ajat takaa tätä samaa, kokeneen sosiaalityöntekijän, ajatusta!

    Minuakin oikein kylmäsi, miten ajankohtaiseen aiheeseen pureuduit siinä postauksessasi, jossa mietit, miten auttaa muita vanhempia! Postaus tuli nimittäin välittömästi mieleeni tragediasta luettuani!

    Olet myös erittäin rohkea, kun kerrot omasta väsymyksestäsi omilla kasvoillasi ja siitä, miten olet saanut apua! Toivottavasti tämä rohkaisee myös muita äitejä hakemaan apua ajoissa! Avun hakemiseen pitäisi Suomessa olla matalampi kynnys. Olen itsekin huolissani siitä, millainen tunneilmasto täällä vallitsee! Sen huomaa ehkä vielä selkeämmin oltuaan hetken poissa.

    1. Kyllä! Kyllä! Juuri noin! Tottakai ne teot tuntuvat pahalle ja ovathan ne väärin, mutta ei se sitä tarkoita että se vääryyttä tehnyt henkilö olisi välttämättä PAHA. Kukaan ei päätä, että minustapa tulee oman elämäni pahis. Ei kukaan. He, jotka vääryyttä tekevät, tarvitsevat apua. Jonkinlaista tukea, ehkä jopa pakkohoitoakin ellei henkilö itse tajua tarvitsevansa apua. Minusta on myös tärkeää se, että vaikka omassa mielessään ei tekoa voi hyväksyä, ei sitä tarvitse huudella ääneen. Tiedätkö? Että en nosta itseäni toisen yläpuolelle ja sano, että “minä en hyväksy sitä, mitä olet tehnyt”. Tosin voi käyttää taas tunnesanoja ja sanoa, että “Minusta tuntuu todella pahalle se, mitä sinä olet tehnyt – mutta ymmärrän, miksi….” Silloin tämä toinen voi avautua, voi ymmärtää tarvitsevansa apua.

      HUU! Kyllä minuakin ihan rinnasta otti kun luin tuosta rautavaaran tapauksesta ja vielä oli hyvin elävästi tottakai mielessä, mitä olin viikonloppuna blogiin postannut. Että huh, mikä ajoitus, oikeasti!

      Siksi minä uskalsin. Pelotti ihan sikana, mutta muistutin itseäni, että tässä ei ole mitään hävettävää. Näytän vain kaikille, minkälaisesta hitonmoisesta suosta minä olen onnistunut nousemaan takaisin ylös. Mistä minä selvisin. Ja selvisin, koska HAIN ja SAIN apua. Ja saan apua ja tukea vieläkin, eikä siinä ole mitään väärää todellakaan eikä mitään, ei yhtikäs mitään, hävettävää. Ja se tunneilmasto, ihan oikeasti – se “kyllä MINÄ PÄRJÄÄN”, koska on pakko, koska ei voi menettää naamaa, koska kaikilla muillakin menee hyvin niin tottakai minullakin.. Ei osata/pystytä/kehdata pyytää apua. Aivan niin kuin ihmiset ovat mielialalääkkeitäkin vastaan… Olin minäkin, koska pelkäsin että ne muuttaisivat minua jotenkin. Mutta tarpeeksi syvälle masennukseen sukeltaessani tajusin, että ne on tarkoitettu vain minua auttamaan. Että jaksan pahimman yli. Että jaksan terapian. Että pystyn parantumaan. Ja se, että minulle on myönnetty mielialalääkkeet, ei tarkoita sitä että minä söisin niitä koko loppuelämäni. Se, että nappeja joka aamu naamaani tunkaisen, ei tee minusta yhtään sen huonompaa ihmistä kuin kenestäkään muustakaan.
      Avun hakemisessa ei ole mitään hävettävää. Parempi hakea apua, kuin katua!

      Kiitos ihana kommentistasi, ja anteeksi että aloin jaarittelemaan! 🙂

  7. Jäi vielä sanomatta, että kyllähän pitkä nukkumattomuus voi aiheuttaa psykoottisen tilan, joten on aika vaarallista mennä sanomaan ( kuten tuossa eräässä lehtiartikkelissa), etteikö väsynyt äiti voisi tehdä sellaisia tekoja, joita ei normaalisti tekisi!

    1. JOO! Mitenkäs se meni, jo yksi uneton yö vastaa kuinka monen promillen humalaa..? Ja entäs sitten vuosikausia jatkunut unettomuus/vähäunisuus ja lapsiperhearjen pyöritys samalla, kun isä tekee töitä sen minkä ehtii elättääkseen perheensä? Hmm. Jännä juttu 😀 Niin kuin sanoit, tosi vaarallista mennä sanomaan ettei väsynyt äiti voisi tehdä jotain, mitä ei normaalisti tekisi. Eritoten, jos taustalla on muutakin kuin väsymystä.
      Koska eihän väsymys itsessään tarkoita, että saattaisi tehdä jotain hirvittävää. Mutta se voi sille altistaa. 😉

  8. Jokainen on oman onnensa seppä. Teemme valintoja, niiden kanssa on opittava elämään. Olen Tiimarkan kanssa täysin samaa mieltä, ei ole yhteiskunnan asia tulla välittömästi paapomaan ja rahoittamaan, mikäli ihmiset eivät kanna vastuutaan tekemisistään ja valinnoistaan. Ottamatta kantaa Rautavaaran surulliseen tapaukseen, on meidän muiden ihan turhaa mällätä asialla. Vain asianosaiset tietävät totuuden, muu spekulointi on turhaa. Jos apua tarvitsee, sitä voi hakea, mutta ei yksikään yhteiskunta ole vastuussa ihmisten omista päätöksistä.

    1. Ymmärrän täysin ajatuksesi, mutta en missään nimessä halua näin pelottavan ajatuksen kanssa olla samaa mieltä. Kyllä, teemme valintoja, joiden kanssa on elettävä. Mutta onko pakko pärjätä yksin? Voisiko sitä apua oikeasti saada, jos sitä hakee? Yhä useammin alkaa näyttää siltä, että ei. Jos vilkaiset HS:n sivuja tänään, niin siellä puhutaan kuinka lastensuojelu on kriisissä. Puhutaan myös kotiavun ajamisesta alas – juuri siitä matalankynnyksen avusta perheille. Vilkaisepa täältä bloggaajan kokemus kotiavusta, ja sieltä löytyy sitten linkki lehtijuttuunkin.

      On helppo sanoa, että apua tarvittaessa sitä pitää vain hakea. Mutta joskus ei ole mitä hakea – joskus sitä ei myönnetä, vaikka oikeasti olisi tarve. Yhteiskunta olemme me ihmiset, me jokainen, ja tärkeää olisi oppia välittämään muista ihmisistä. Auttaa tarvittaessa.

      1. Kylläpä venähti, että pääsin lueskelemaan, mitä täällä on edellisen kommenttini jälkeen keskusteltu.

        Itse en siis missään nimessä olisi poistamassa apua, mutta kuten tuolla ylhäällä kommentoin: huomio pitäisi siirtää takaisin vyyhdin alkupäähän ja painottaa yksilöiden omaa vastuuta elämästään.

        Kommentoitkin tuonne aiempaan kommenttiini, että vahinkoja tapahtuu ja apua voi tarvita. Tämä on aivan totta, ja tiedän sen itse, sillä veljeni sairasti vakavasti ollessamme lapsia. Sitä varten yhteiskunnan turvaverkkoa on rakennettukin – että hädän yllättäessä apu olisi saatavilla. Ongelma on kuitenkin se, että esimerkiksi toimeentulotuki, joka on tarkoitettu VIIMEISEKSI AVUN MUODOKSI, kun elämä heittelee arvaamatta ja mistään ei enää apua saa, on nykyisin monelle perhettä miettivälle se, minkä varaan perhettä ollaan perustamassa. Enää ei ajatella, että lapsen hakkimiseksi pitäisi tiettyjen perusasioiden olla kunnossa (rahatilanteen, parisuhteen, töiden jatkuvuuden, turvatun toimeentulon). Sen sijaan lapsia suunnitellaan ja mietitään jo etukäteen, että lapset kasvatetaan yhteiskunnan varoilla. Kun ennen oli kunnia-asia pärjätä omillaan, on nyky-yhteiskunnan turvaverkon varassa eläminen toisten mielestä “oikeus”.

        Tämä on iso syy siihen, miksi julkinen sektori on ylirasittunut. Yhteiskuntaa käytetään hyväksi, eikä esimerkiksi töihin edes haluta lähteä, kun kotona makaamalla saa saman verran rahaa. Jokainen näistä, joka ajattelee, että on heidän “oikeutensa” elää yhteiskunnan tukien varassa, rasittaa niitä palveluja, jotka olisi tarkoitettu äärimmäiseen hätään; esimerkiksi Helsingissä toimeentulotukea nostaa useita kymmeniä prosentteja helsinkiläisistä. Kun järkyttävä määrä ihmisiä suhtautuu erinäisiin tukiin niin, että niitä on oikeus saada ja “kun niihin kerran on oikes, niin minähän elän niiden varassa!”, ei ole ihme, että yhteiskunnan varat ja energia menevät näiden tukien ylläpitoon – eivät nuo tulonsiirrot nimittäin ole kovin halpaa lystiä… Mitä enemmän rahaa joudutaan syytämään tulonsiirtoihin, sitä vähemmän sitä riittää niille, jotka tarvitsisivat apua; ajaudutaan ahtaalle ja joudutaan karsimaan liian tärkeistä palveluista: esimerkiksi vanhustenhuollosta tai lastensuojelusta. Hyvinvointivaltio siis kaatuu sen hyväksikäyttöön.

        Tällaisen vapaa matkustuksen vuoksi apu ei siis riitä niille, joille se todella pitäisi suunnata. Yhteiskunta ja julkinen sektori rasittuu jatkuvasti enemmän. Ja ei, en väitä, ettei ihmisillä olisi laajasti ongelmia: esimerkiksi työttömyysprosentti allkaa olla 90-luvun laman tasolla, ja moni on tahtomattaan syvissä vesissä. Mutta juuri siksi vastuuta pitäisi siirtää vyyhdin alkupäähän; ihmisten pitäisi olla vastuussa omista valinnoistaan, eikä suunnitella elämäänsä siten että “yhteiskunta kantaa” – yhteiskunnan pitäisi kantaa vasta, kun itse ei enää pysty. Avun pitäisi olla niille, jotka kaatuvat tahtomattaan; ei niille, jotka eivät koskaan yritäkään päästä ylös ja ottaa vastuuta itsestään ja toimeentulostaan. (Nyt on taas aika kärjistetty ilmaisu, mutten tiennyt miten tämän asian pukisi sanoiksi… :/ )

        Sanot hienosti, että yhteiskunta olemme me. Niinpä. Siksi jokaisen pitäisi ottaa vastuu tästä yhteiskunnasta vyyhdin alkupäässä; ja aloittaa vaikka todella punnitsemalla vaihtoehtojaan ja olemalla valmis kantamaan vastuun valinnoistaan. Nykyisessä mukavuushaluisessa yhteiskunnassa vaan mennään liian usein siitä, mistä aita on matalin, ja vieläpä asenteella “hakuna matata”.

        1. Ei mitään! Tiesin että palaisit takaisin kommentoimaan 🙂 Ja hyvää jaksaa odottaa!

          Miun piti ihan yön yli nukkua näiden kommenttistasi heränneiden ajatusten kanssa.. Niin paljon ajatuksia, joita yritän nyt edes jotenkin saada mustalla valkoiselle!

          Ensimmäisenä totesin, että no ihan selkeäähän on että yhteiskunnan tapa tukea kansalaisiaan ei ole toimiva, ja sitä pitäisi muuttaa. Mutta miten?
          Mietin näitä perheitä, joita perustetaan toimeentulotuen varaan, sekä kaikkia niitä tuntemiakin ihmisyksilöitä, jotka elävät sairaspäivärahalla ja toimeentulotuella vain ja ainoastaan siksi, kun mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Yritetty on päästä työelämään, ahkerastikin, mutta ei vaan ole onnistunut. Muistelen niitä lukemiani lehtiartikkeleita syrjäytyneistä nuorista, jotka vakavan sairastumisensa takia “tipahtivat koulunpenkiltä” ja ovat nyt niin sanotusti tyhjän päällä. Vain siksi, että mieli rikkoontui tai keho ei kestänyt vaan sairastui. Nyt, kun olisi toimintakykyinen ja töihin halukas lähtemään, niin monen vuoden sairastumisesta toipumisaika estää tehokkaasti töihin pääsemisen. Ja sitten mietin sitäkin, miten toimeentulotukea leikataan välittömästi, jos joku ystävällinen sielu antaa vaikka joulu- tai synttärilahjaksi rahaa! Aivan kuin heillä ei olisi jo tarpeeksi rankkaa, kun jokaista pennosta pitää laskea – ja sitten kun rahaa saa edes parinkympin verran, jotta saisi kerrankin jotain kivaa ostettua itselle tai vaikka vähän parempaa ruokaa jääkaappiin, niin sitten seuraava kuu tulee olemaan tiukempi kun ei sitä toimeentulotukea tulekaan samalla tavalla kuin aiemmin.

          Eli – selkeästi homma ei toimi. Siellä on niin paljon työkykyistä populaa jumissa kotona, vaikka halut olisi päästä mukaan muurahaiseksi yhteiskuntaan ja siihen oman osansa kantamaan, eikä vain olla enää muiden taakkana!

          Joten. Mietin, miten niin toimeentulotuet, sairaspäivärahat ja muut vastaavat tuet sidottaisiin muihin palveluihin. Toimeentulotukea saisi vain, jos näkisi säännöllisesti “life coachia”. Ihmistä, joka kuuntelee, tulee tapamaan kotiin, etsii sinusta niitä hyviä puolia ja vahvuuksia (jotka pitkään pinteessä ja tiukassa tilanteessa olleena voi olla hyvinkin itseltä piilossa) ja auttaisi ideoimaan sitä, miten päästä takaisin omille jaloilleen. Jos life coachia ei näkisi, ei myöskään tippuisi tukirahoja. Tällöin perheet/yksilöt kokisivat saavansa myös ihan oikeasti tukea, eikä vain rahaa tilille. Jonkun, joka auttaa, joka välittää – ja jota odottaa. Jonka kanssa suunnitella tulevaisuutta. Sama sairaspäivärahan kanssa – mutta säätäen. Tähän tarvittaisiin terveydenhuoltotiimin tiukkaa yhteistyötä Kelan kanssa, eli jos sairaspäivärahaa oltaisiin myöntämässä niin siihen tiukkana osana kuuluisi Kelan tukema kuntoutus/terveydenhuollon toimenpiteet, mitkä yksilön kanssa ollaan yhdessä sovittu. Aivan sama, kuin että iskettäisiin lääkäreille säädös, että yhtään mielialalääkettä ei saa myöntää ilman jatkotoimenpiteitä, jotka keskustellaan yhdessä potilaan kanssa! Oli jatko sitten yksilöterapiaa, psykoterapiaa, ryhmäterapiaa tai vaikka jotain ihan muuta. Jotain niiden nappien rinnalle, että TAAS tuettaisiin ihmisiä oikeasti vaikeassa tilanteessa.

          Tällainen muutos tottakai tulisi yhteiskunnalle aluksi kalliiksi – uudet systeemit ja tästä syntyneet uudet työpaikat (!!), uudenlaiset tukimenetelmät ja rahoitus. Mutta minkälainen tilanne olisi pidemmällä aikavälillä? Olisiko niin paljon syrjäytyneitä nuoria tai syrjäytymisvaarassa olevia? Olisiko niin paljon niitä toimeentuella eläviä, jotka eivät pääse/halua töihin? Life coachihan saattaisi löytää näille haluttomille jotain, mistä he ovat oikeasti intohimoisia – ja tehdä siitä heille työpaikan. Kun ei kaikille sovi esimerkiksi asiakaspalvelutyö, tai vaikkapa fyysisesti tehtaalla työskentely. Näin niin kuin esimerkkeinä.

          Ja näin ollen myös muistutettaisiin yksilöitä siitä, että vastuu omasta elämästä on itsellä. Siinä tämä life coachikin voisi auttaa – miettimällä yhdessä niitä vahvuuksia ja mahdollisuuksia voi syntyä se tarvittava toivonkipinä yksilölle pyrkiä eteenpäin suosta. Että minäkin olen arvokas, ja minä voin tehdä elämästäni juuri sellaisen kuin haluan! Koska me voimme. Siksi, koska pystymme.
          Joskus me emme vain sitä näe.

          Oho, nyt loppuu minulta aika, pitää lähteä jo juoksemaan – mutta hei! Jos jäi jotain vastaamatta tjn niin ilmoitathan! Nämä olivat ne miun päällimmäiset ajatukset, mitä kommentistasi heräsi! 🙂

  9. Nyt kun tämä aihe on valitettavasti uudestaan esillä, päätin vielä tulla kommentoimaan aiheeseen liittyen.

    Olen miettinyt itsekin, että jonkinmoinen “life coach” tai tukihenkilö olisi monelle tarpeen. SAmalla mietin – ja osin pelkään -, että se menisi holhoamisen puolelle. Esimerkkinä ystäväni, joka on 10 vuoden ajan kärsinyt syömishäiriöistä. Hän sairastui lukion toisella luokalla, minkä jälkeen hänelle on tehty kaikki valmiiksi lomakkeiden täyttöä myöden. Nyt hän on 27, eikä hän osaa tai pysty tekemään itse juuri mitään – pelkkä kaupassakäynti on ponnistus ja tuettu asuminen on todennäköisesti ainut, mihin hän koskaan pystyy, sillä esimerkiksi asunnon vuokraaminen olisi todennäköisesti liian suuri ponnistus.

    Holhoaminen näkyy myös yhä enemmän koulumaailmassa – jopa yliopistossa on heitetty esiin, pitäisikö ensimmäisen vuoden opiskelijoille olla vanhempainiltaa! Eli tällä hetkellä vastuunotto tuntuuu siirtyvän yhä kauemmas ja kauemmas aikuisuuteen.

    Tällaisten tapausten takia pelkään, mitä tukihenkilö saisi pitkällä tähtäimellä aikaan… Olisiko se vain karhunpalvelus? Sallisiko se “hälläväliä” -asenteen jatkumisen läpi elämän, kun vastuu tuloista ja lapsistakin olisi isolta osin esim. “nannyn” tai “ayin” vastuulla?

    Ehdottomasti tukijärjestelmää on uusittava, mutta miten se tehtäisiin niin, että se kannustaisi hiljalleen itse ottamaan vastuun, eikä tyrkkäämään vaikeita ja sillä hetkellä ahdistavia asioita toisen kontolle?

    Vastauksena aika moni tuntuu tällä hetkellä pitävän yhteisöllisyyden lisäämistä – kuten itsekin mainitsit. Blogeissa ja teksteissä viitataan vanhoihin hyviin aikoihin, kun koko kylä kasvatti lapset. Niin. Tässäkin jälleen haluaisin, että huomio kiinnitettäisiin vyyhdin alkuun: individualismiin ja jostain ihmeen syystä nykymaaimassa täysin hyväksyttävään itsekkyyteen.

    Yhteisöllisyyttä vaaditaan, mutta eikö se samalla vaatisi sitä yhteisöllisyyttä alusta alkaen? Tarkoitan sitä, että nykyään monilla on asenne: “Teen niin kuin MINULLE on hyväksi!” tai “Teen juuri niin kuin itsestä parhaalle tuntuu, en välitä muiden mielipiteistä – pääasia, että itse olen onnellinen.” Tämä ajattelutapa ME, MYSELF and I tuntuu olevan isolle osalle itsestäänselvyys. Isoja päätöksiä tehdään kysymättä läheisiltä tai jos joku uskaltaa kritisoida jonkun toisen tekemisiä, niin ai että mikä kakkamyrsky siitä suoraan sanoen nousee, sillä “ei kenelläkään ole vara arvostella muita! keskittyisivät itseensä!”. Tuntuukin, että yhteisöllisyyttä vaaditaan, mutta vain niihin tilanteisiin kun se olisi itselle sopivinta – tukemaan.

    Niinpä se, että esim. Suomesta saataisiin yhteisöllisempi, vaatisi ihmisten ajatusmaailman muuttoa sieltä alusta asti – yhteisöllisyys pitäisi mielestäni näkyä jo päätöksiä tehtäessä; ei vasta sitten kun tarvitaan apua.

    Itsekäs elämänasenne; se, että tekee vain niin kun on itselle parasta välittämättä muista, saattaisi tuoda mukanaan kritiikkiä, puuttuvia isovanhempia, päänpyörittelyjä ja suoraan sen sanomista, että joku on tekemässä vastuuttomasti tai suorastaan typerästi. Yhteisöllisyys ei 1800-luvullakaan ollut vain sitä kivaa yhdessä tekemistä, sillä Jumalan rankaisun pelossa toisten tekemisiä kytättiin: auta armias jos joku menisi tekemään jotain, mistä Jumala voisi rangaista koko yhteisöä.
    Kuka nykynuori (joka kuvittelee tekevänsä juuri oikein) olisi valmis ajattelemaan laajemminkin; ei vain omaa napaa, mutta myös muita, joihin se oma päätös vaikuttaa? Olen itse todella perhekeskeinen – ehkä liiankin, sillä pistän muut ihmiset ensimmäiseksi. Mummoni täyttäessä pyöreitä vuosia matkustin 6 tuntia hänen juhliinsa ja heti juhlien jälkeen takaisin – tekemisiäni ihmeteltiin huuli pyöreänä. Aivan kuin todella olisi ollut ihme, että kunnioitan mummoni toivetta lastenlasten koollesaannista, matkustamalla kalliisti ja pitkään vain hänen pyynnöstään, ajattelematta työvuortani tai pankkitiliäni. En keksi mitään törkeämpää kuin se, että olisin lähettänyt hänen toiveestaan huolimatta hänelle kortin “rakkaudella” (huom. sarkasmi).

    Individualismi on itselleni punainen vaate; minusta on toki hienoa, että nuoret uskaltavat etsiä itseään ja heittäytyä seikkailuihin, mutta pitäisikö joskus miettiä muitakin kuin vain itseä? Ja eikö sen yhteisöllisyyden lisääntymisen myötä pitäisi olla valmis myös siihen yhteisön kommentoivaan puoleen?

  10. Olen kokenut tuon ja menin jopa niin pitkälle että otin ne lääkkeet ja kun 5v erityislapseni tuli isän kanssa tarhasta hän oli se joka löysi minut ja sanoi isille et äiti nukkuu hassusti onneksi isi huomasi lääkepurkit ja minä olen vielä täällä nyt tuo 5v erityislapsi on 16 ja vieläkin hän tarkistelee aika ajoin ethän vaan ota liikaa lääkkeitä ja tuon pelon olen minä huono äiti häneen istuttanut.kun en vaan jaksanut enää viillellyt olen 9v alkaen nyt ollut 2,3v kuivilla eli sen mitä poikani on asunut luonani.Onneksi minulla on se maailman ihanin terapeutti tukena ja toki arsenaali lääkkeitä ja kotisairaanhoito tuo ja vahtii lääkkeet edelleen mutta nyt kaikki on niin paljon valoisampaa kuin 11 v sitten.

    1. Tää vetää ihan sanattomaksi…. Mutta toivon mukaan et itseäsi tuosta syytä, koska masennus on niiin kavala ja katala tauti joka laittaa meidät tekemään asioita, joita ei todellakaan normitilanteissa ja oloissa tehtäisi.
      Ja niin ihana kuulla että kaikki on nyt valoisampaa! <3

Leave a Reply