Perhe-elämä

Pieniä hetkiä äitiryhmässä

Tyttömme on ensi kuussa oikealta iältään vuoden verran, keskosuuden vuoksi tietysti korjatulta iältään sen 10 kuukautta. Sydäntäni särkee katsellessani, kun samanikäiset muut vauvat konttaavat, istuvat, leikkivät itse leluilla ja tutkivat ympäröivää maailmaa silmät pyöreinä, aina välillä äidiltä tukea hakien. Sitten katse siirtyy äitiryhmässä levitetyllä leikkimatolla olevaan omaan pieneen, joka hyvin rennosti makaa selällään. Kun siirrän pääni hänen kasvojen tasolle ja hymyilen, hän muodostaa kauniille kasvoilleen mitä hurmaavimman virneen, minkä ympärillä olevat muut äiditkin huomaavat päästäen kollektiivisen “aaaw” – äännähdyksen. Pyöräytän tytön kyljelleen ja jään toisella kädelläni tukemaan asentoa, kun taas toisella kädellä nostan lelua lähemmäksi. Tällä kertaa peilikarusellin, joka nappaa valonsäteet ja saavat tyttäreni ilmeen vääntymään ihmetykseksi. Sitten hän jäykistyy yrittäessään tavoitella lelua. Käsivarret piikkisuorina hän ojentaa käsiään, heiluttaen niitä välillä holtittoman oloisesti epäloogisiinkin suuntiin. Vahingossa hän onnistuu iskemään lelua oikein, ja peilit pyörähtävät karusellissä valossa välkkyen. Tyttö katsoo lelua keskittyneenä, työntäen pientä kieltään suustaan ulos ja takaisin sisään, vähän kuin kissan kieli maitokipolla reippaasti hidastetussa filmissä. Lopulta tyttö pyöristää selkäänsä jännittäen niskaansa suoraksi, suu apposen auki – raukka yrittää noin saada karusellia suuhunsa, kun ei tiedä, miten saisi kätensä ojennettua, otettua lelusta kiinni ja vietyä sen ammottavaan ruokaläpeensä.

Tulee välipalan aika, ja päätän antaa tytölle huikan maitopullosta ennen kiinteitä. Tyttö makaa sylissäni kuin ihan pieni vauva, hän katselee minua rauhallisena ja katseidemme kohdatessa leveä virne leviää kasvoille. Ei haittaa, vaikka tuttipullo onkin jo suussa, kyllä sitä silti äitille pitää hymyillä. Tietoisesti katselen muualle, että tyttöni käyttää aikansa syömiseen hymyilemisen sijasta. Seuraan katseellani toista ryhmän kaksostytöistä, tyttäreni kanssa samanikäistä, konttaamassa hurjaa vauhtia kohti värikkäitä kangaskuutioita. Peppu tömähtäen hän istahtaa näiden eteen, ja nuo pienet kädet nappaavat epäröimättä lelun käsiinsä, pyörittelevät sitä sirojen kasvojen edessä.. Kuola valahtaa suupielestä, on tytölle hampaita tulossa, ja äiti kiirehtii pyyhkäisemään liinalla tuota kosteaa suupieltä.

Ruokailuhetken päätteeksi äitiryhmän vetäjä päättää, että on lauluhetken aika. Äidit keräävät pienensä syliinsä, ja sitten soudatetaan pieniä soutulaululla, lauletaan tuikkivasta tähdestä, tehdään eläinääniä maatilalaulussa ja lauletaan bussista. Kenenkään pieni ei vielä laula mukana, mutta yhtä poikkeusta lukuunottamatta jokaikinen pikkuihminen kuuntelee tarkasti äitinsä ääntä ja nauraa viihdytettynä. Minun tyttönikin päästää onnen ääniään, mutta tehtyjen liikkeiden ja minun ilmeilyni ansiosta. Yritän laulaa mahdollisimman lähellä kuulolaitteita, mutta kuitenkin kasvoni tytölle näyttäen. Farmilaulun aikana viiton hänelle eläimet ja vannon taas mielessäni, että opettelen pian kaikki lastenlaulut viittomaan.

Vauvat päästetään taas vapaaksi leikkimään, osa äideistä kerääntyy huoneen nurkkaan juoruamaan ja juomaan mehua. Asettelen tyttären tällä kertaa masulleen, v:n mallisella tyynyllä tukien. Pikkuruinen nenä lytyssä tyttö makaa masullaan, pää hirveästi nykien ja kädet heiluen, mutta saan hänet riemastumaan pussaamalla yllättäen korvaansa. Se saa aikaan heleän, ihan oikeasti kikatukselta kuulostavan naurun, mistä ilahtuneena pussaan korvaa uudestaan. Naurunsa voimalla jälkikasvuni saa nostettua päätään alustasta ylös pieneksi hetkeksi, mikä saa hänet itsensä riemastumaan vielä hivenen lisää, mutta lopulta pää tipahtaa taas alas. Kuuluu turhaantunutta ärinää, pussatessa saan pientä iloista vikinää, mutta pian äännähdykset muuttuvat itkuksi. Nappaan tytön takaisin syliin, mihin hän uuvahtaneena nukahtaa.

Meidän pieni ilopilleri.

Tagged , , , , ,

Leave a Reply