Perhe-elämä, Viittomakieli

NDCS:n perheviikonloppu Southamptonissa

NDCS järjesti pienen miniloman perheille, joissa on juuri saatu diagnoosi lapsen kuulovauriosta. Oma “Teacher of the Deaf” eli tämä jo monessa yhteydessä mainitsemani kuulon tukihenkilömme kertoi meille tapahtumasta paria kuukautta aiemmin, ja jännityksen sekaisin innostuksen tuntein täytimme tuolloin nuo ilmoittautumislomakkeet. Vielä istuessamme junassa matkalla tapahtumapaikalle olo oli hyvin epätodellinen, en yhtään osannut ajatella mitä odottaa koko tapahtumalta ja mitä tuleman pitää..

Mutta kun homma pääsi vauhtiin, niin hetkeäkään en katunut. Millään en olisi halunnut lähteä takaisin kotiin! Ruby jakoi nämä tunnelmat kanssani, sillä hän päästi jopa muutaman hassun kyyneleen kotimatkalla. Hän olisi niin halunnut vielä jäädä edes yhdeksi yöksi lisää!

Vaikka viikonloppuun kärrättiin penskat mukaan, niin suurin osa ajasta oli lapsivapaata. Tapahtumaan oli nimittäin tilattu “Mobile Creché”, joka aamupalasta lounastaukoon ja siitä jälleen illalliseen asti piti huolta kaikenikäisistä lapsosista. Minua vähän huolestutti etukäteen, miten Ruby siellä viihtyisi – saisikohan häntä sinne mitenkään jätettyä? Mutta niin kuin poikkeuksetta melkein aina, meikäläisen huolet olivat turhia. Jo ensimmäisellä vientikerralla tyttö vain vilkaisi meitä ja hädintuskin ehti edes vilkuttaa, kun meni jo innostuneena tutkimaan hoitohenkilökunnan paikalle kärräämiä leluja ja askartelutarvikkeita. Elsan jättäminen olikin sitten jo vähän vaikeampaa – löysin itseni istumasta tyttäreni vierestä ja selittämästä ihan kaikkea maan ja taivaan väliltä hänen hoitajalleen siitä, minkälainen tyttöni on ja miten hänet rauhoittaa ja miten hän syö ja mitä pitää ottaa huomioon.. Dan tuli lopulta minut työntämään hoitohuoneen ovesta ulos. Minulle vakuuteltiin kyllä useaan otteeseen, että he varmasti tulevat hakemaan jos tarvitsevat, etteivät he anna tyttöni lohduttomasti itkeä.

Kertaakaan eivät hakeneet. Kun oli tyttö ollut niin tyytyväinen katsellessaan ja tutkiessaan uusia leluja. Kuitenkin joka kerran oven avauduttua ja hoitajan noutaessa jotain toista äitiä, minun sydän hyppäsi ja mieli karkasi tyttären luokse. Mitähän hän tällä hetkellä tekee? Mitä hän ajattelee, tuntee, onko kaikki hyvin?

Yllättävän rankkaa tuo vauvasta erossa oleminen. Pitäisiköhän itseä alkaa kouluttaa kuin eroahdistuksesta kärsivää koiraa?

Me aikuiset vietimme päivät pienessä kokoushuoneessa toisiimme tutustuen, tarinoitamme ja kokemuksiamme jakaen. Meille esitelmöi niin audiologi kuulosta ja kuulotesteistä, NDCS:n tyypit yhdistyksestään ja millä tavalla he voivat olla avuksi kuin myös paikallisyhdistyksen edustaja. Teacher of the Deaf:n koulutuksen saanut kertoi kommunikaation eri muodoista ja minkälaisia keinoja käyttää kuuron vauvan kanssa viestimiseen. Viikonloppua pääasiallisesti oli vetämässä 5-vuotiaan kuuron pojan vanhemmat, jotka avoimesti kertoivat omista kokemuksistaan ja tunteistaan heidän kuulomatkaltaan. He saivat meidät useasti niin nauramaan kuin kyynelehtimäänkin, niin heidän tarinat iskivät lähelle kotia. Yksi koskettavimmista esityksistä oli kuitenkin syntymäkuuron parikymppisen tytön viittomakielinen esitys elämästään. Hän viittoi nopeasti kertoen vanhempiensa syyllisyydentunnoista, kouluajoista ja kaikista saavutuksistaan, kuten Kiinan muurilla patikoinnistaan NDCS:n hyväksi. Tämän jälkeen häneltä sai kysyä kysymyksiä. Itseäni kovasti kiinnosti, miten hän normaalissa arjessa pärjää viittomakielellä, kun kaupan kassat/bussikuskit/kadun tallaajat eivät viittomakieltä välttämättä ymmärrä tai osaa. Hymyillen hän viittoi tulkilleen, että hänellä on aina mukana paperi ja kynä, johon hän turvautuu sitten jos mikään muu ei toimi, mutta yleensä ihmiset ymmärtävät jo eleitäkin. Ihmisillähän on vilpitön halu ymmärtää häntä! Minkä lisäksi hän kertoi, että häntä auttaa eniten oman kotialueensa hyvin tunteminen, minkä takia hänen ei esimerkiksi kaupunkibussikuskeille tarvitse yleensä mitään sanoa.

Yhtenä ohjelmanumerona äidit ja isät erotettiin eri huoneisiin, joten pääsimme tyttöporukalla jakamaan tuntoja. Puhuttiin niin äidillisistä tunteista kuuroa lasta kohtaan (syyllisyyden tuskat kenellekään tuttua?) kuin myös tuesta ja siitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut parisuhteeseen. Moni kertoi, että on pystynyt kaikesta puhumaan, mutta joskus ensireaktiot uutiseen ovat vaihdelleet ja aiheuttaneet kitkaa parin välille ensimetreillä. Meillähän Danin kanssa menee niin, että minä alan välittömästi “ratkomaan ongelmia”, puhumaan asiasta, maalailemaan erilaisia tulevaisuuden skenaarioita ja joskus ihan suoraan sanottuna märehdin. Kun taas Dan on hiljaa, ei halua puhua asiasta, omassa hiljaisuudessaan pohtii asioita ja ottaa sen kannan, ettei asiasta kannata murehtia “turhaan”. Tämä on tottakai aiheuttanut meidänkin välille silloin tällöin törmäystilanteita, kun meikäläinen olisi halunnut keskustellen käydä ihan kaikki lävitse, kun taas toista ärsytti minun vouhotus asiasta. Näistä tilanteista olemme tottakai selvinneet pysymällä avoimena toinen toisillemme, ja näin ne muutkin vanhemmat kertoivat. Oli helpottavaa päästää näitä asioita ilmoille muiden äitien kuultavaksi, ja tulla ymmärretyksi.

Yleensä ottaen koko viikonloppu oli todella voimaannuttava. Oli ihanaa kuunnella, kertoa ja joskus jopa antaa neuvoja, jos olimme jo pidemmällä tässä kuulon polulla. Oli upeata mennä ja jutella noiden ammattilaisten kanssa ja saada vastauksia kysymyksiin, joita osaa en edes tiennyt aiemmin pohtineeni. Viikonloppu kului ihan hujauksessa ohitse – ja se antoi yllin kyllin eväitä tähän arkeen, ihan pakkaseen asti säilöä.

Jos siis ikinä tapaat NDCS:n varainkerääjän, niin heitä ihmeessä muutama ropo koppaan. On sen arvoista. Meillä ei esimerkiksi olisi ollut mahdollisuutta osallistua tällaiseen tapahtumaan, ellei se olisi ollut ilmaista – ja kaikki se, mitä tuosta pienestä hengähdystauosta saimme ja opimme.. On oikeasti aivan korvaamatonta.

Halusin näyttää teille kuvia kerrankin ihan itse asiasta ja olen varma, että otin videonkin sieltä hotellihuoneesta, mutta nyt sitä videota ei löydy mistään. Ehkä se katosi bittiavaruuteen, kun vaihdoin Danin kanssa puhelimia päikseen. Ja melkeinpä jokaikinen ottamani kuva oli ruoka-annoksista tai buffet-pöydästä.. Ruoka oli siis ehdottomasti mainitsemisen arvoisesti erinomaisen hyvää!

Niinpä minulla on esittää Southamptonista vain hiukan aiheen vierestä kaksi yllä olevaa kuvaa. Ovat otettu vähän matkan päästä hotelliltamme Holiday Inn’stä, matkallani ostoskeskukselle. Hyvänä ulkomaabloggarinahan minulla ei ole hajuakaan, mikä tuo kyseinen vanha rakennus on.. Muistan kysyneeni asiaa Danilta ja saamaani vastaukseen jotenkin liittyi kuningas Henry.. Öö. Viides? Se fiksu mies, jonka aikana Englanti kukoisti, ja jonka poika menetti sitten aikanaan Englannilta Ranskan. Oiskohan tuo ollut hänen aikanaan rakennettu kaupunginmuuri?

Pari Crechén työntekijöistä oli huonokuuloisia itsekin, ja toisen kanssa keskustellessani pääsin käyttämään omia viittomakielen taitojani! Aikalailla aakkostamiseksihan se meni, ja suurin osa keskusteluista käytiin kyllä ihan suullisesti puhumalla. Hänellä oli nimittäin kuulolaitteet, minkä lisäksi hän luki huulilta. Hän opetti minulle muutamia viittomia, ja jostain syystä päähäni taltioitui ikuisiksi ajoiksi viittoma banaanista. Ei voisi olla helpompi! Vasemmalla kädellä “pitelet” banaania ja johtavalla kädellä eli oikealla “kuorit” banaanin. Ja siinä se!

Tagged , , , , , , ,

2 thoughts on “NDCS:n perheviikonloppu Southamptonissa

  1. Kuulostaa aika luksukselta! Täällä Suomessakin järjestetään aika paljon vastaavanlaisia viikonloppuja eri tahojen järjestäminä. Useinmiten niistä pitää maksaa pieni omavastuu mutta se summa ei ole päätähuimaava. Suomessa useinmiten raha-automaattiyhdistys rahoittaa eri järjestöjen toimintaa.

    Kiva lukea tällaista vanhempien näkökulmasta kun olen ollut itse monen järjestön kursseilla lastenhoitajana. Voin lohduttaa, että et suinkaan ole ainoa hössöttävä äiti joka ei malttaisi jättää lasta hoitoon 😉 Palkitsevaa tässä hommassa on se kun lapset eivät millään haluaisi lähteä kotiin niin tietää, että on omassa työssä onnistunut.

    1. Meillä ainoa rahallinen “uhka” asiasta oli, että jos tapahtumaan ei pääsekään eikä ilmoita siitä ajoissa, niin mätkähtää tulla £350 lasku. En nyt muista mikä oli hyväksyttävä aika peruuttaa oma tuleminen, mutta pääasia siinä oli se, että tuo paikka saataisiin jollekin muulle halukkaalle perheelle! Näin saatiin kyllä ihan hyvin sitoutettua hommaan mukaan, minkä vuoksi “omavastuutakaan” ei täällä pyydetty. Ehkä siten myös alensi osallistumiskynnystä? Millä tavalla Suomen vastaavat tapahtumat muuten eroavat tästä kertomastani? Onko mitään muita eroja kuin tuo pieni rahallinen korvaus?
      Ja oli kyllä ihan aikuisten oikeasti luksusta. Sitä oikeasti kiitteli koko ajan onneaan, että pääsi tuollaiseen mukaan! Jo se auttoi, että pääsi hetkeksi muihin maisemiin tästä jatkuvasta sairaala-lääkärikäynti-koti – ympäristöstä! 🙂

      Oh, helpottavaa kuulla! Kun niin välillä näytti että meikä oli ainoa hössöttävä, kyllä pienestä ikkunasta muutkin vanhemmat kuikki mutta meikä kiersi ovea yksinään kuin kissa kuumaa puuroa kun aika alkoi lähestyä sitä pistettä että kohta pääsisi omat pienet sieltä noutamaan! Heh, yksi äiti jopa sanoi, että “älä hae vielä, käydään kahvilla ensin”! En malttanut, halusin oman tytön HET syliin ja päästä kuulemaan Rubyn innostuneet tarinat kaikesta päivän aikana tehdystä 😀

Leave a Reply