Perhe-elämä

Kuulemisen aistimus ja puutteessa unen

osku

Tasan viikko on ehtinyt kulua edellisestä postauksesta, vaikka asiaa olisi ollut enemmänkin kuin postaus päivässä kirjoitusvauhtiin. Niin kuin yleensäkin, mitä enemmän olisi postattavaa ja mitä pidemmälle aika ehtii kirmata, sitä vaikeampaa on ottaa ja alkaa naputtaa näppäimistöä. Osin jo siksikin, kun ei tiedä mistä aloittaa, ja sitten siitä hassunhauskasta syyllisyydestä. Siitä, kun ei ole postannut. Melkein nauratti, kun katsottiin tyttöjen kanssa “Julie and Julia” – leffaa ja siinä tämä ruokabloggari tuskaili sen kanssa, miten pettyneitä hänen lukijansa voisivat olla jos hän ei kirjoittaisi, ja miten hänen seuraajansa ovat “riippuvaisia” hänestä. Vaikka minulla ei ole mitään sen kummempia illuusioita omasta suhteestani teihin lukijoihin, tiedän ihan täsmälleen että selviäisitte hengissä vaikka minusta ei kuuluisikaan – niin silti tuo kosketti jotain viulun kieltä sisällä. Yksi bloggaamisen kauneimpia piirteitä onkin juuri tämä suhde meidän välillä, sinun ja minun kanssa. Sinä, joka luet tätä. Minä, joka tämän tänne kirjoitin. Joskus yksisuuntaista kommunikaatiota, joskus päästään keskustelemaan syvällisemminkin kommenttien muodossa.

Tärkeimpinä tapahtumina tänä hiljaisuuden viikkona ovat olleet Southamptonin reissu tukihenkilömme ja Elsan kanssa, Ruby-viikonloppu, “jouluillallinen”, luistelureissu, masentuneisuuden kooma kotona, unettomuus ja viikon häntäpäätä lähestyttäessä koomasta heräileminen (mihin vähän paremmat yöunet ehdottomasti auttoivat).. Elsa on tosiaan ottanut reippaasti takapakkia nukkumisensa kanssa; vielä ennen joulukuun sairaalareissua hän oli alkanut nukkua jo melkeinpä kokonaisia yöunia, kun taas sairaalasta palattua uni on muuttunut hyvin pätkittäiseksi. Nyt moinen on huipentunut siihen, että tyttö itkeskelee yöt putkeensa ja suo äidilleen vain pari hassua tuntia pätkissä unta. Hampaita ei tunnu olevan tulossa, maha ei ole kipeä, tyttö on alkanut syömään aikaisempaa enemmän voluumissa ja .. vaippojenkaan vaihto ei rauhoita. Kun vaan itkettää. Olisiko kasvukipuja? Eroahdistusta? Joku.. henkinen kasvuvaihe?

Kun vaan tietäisi mistä kiikastaa, niin osaisi paremmin toimia. Kontrolloitua itkua, vauvahierontaa, tuudittamista, sylikkäin nukkumista (yleensä viimeinen oljenkorsi, nyt sekään ei toiminut), jopa särkylääkkeitä on kokeiltu. Ehkä tämä on siis oikeasti vain jonkinlainen vaihe, josta pitää vain jotenkin pusertaa läpi?

Ei siis ihmekään toisaalta, että luovuuden joki ei ole kauheammin virrannut näinä päivinä. Kun väsymyksestä johtuen ajatukset eivät ole oikein pysyneet millään koossa, ja samasta syystä tottakai masennuskin on tuntunut kahta kauheammalta. Viime yönä olin jo niin väsynyt, että vaivuin todella syvään uneen kolmen jälkeen aamusta. Niin syvään, mistä en havahtunut tytön seuraavaan itkuun. Aamulla olo oli huumaavan virkeä. Mutta äärimmäisen hämmentynyt, kun Dan kertoi nousseensa hoitamaan tyttöä kun minä en ollutkaan herännyt.
Onneksi en ole yksinhuoltaja…

Southamptonissa oli ensimmäinen sisäkorvaistutteeseen eli implanttiin liittyvä tapaaminen. Tukihenkilömme kurvasi aamulla varhain pihaan, pakkauduimme autoon tytön kanssa ja pörräytettiin työmatkaliikenteen sekaan. Kyllä taas piti kiittää onneaan, kuinka upeasti sitä meikäläinen saakaan apua – ei tosiaan vain se, että saimme kyydin kotiovelta implanttikeskukselle ja takaisin, vaan myös päivän asiaan perehtyneen seuralaisen. Keskustelukumppanin, jonka kanssa heti ihmetellä mieleen tulleita kysymyksiä ja mielikuvia tuosta korvaoperaatiosta ja kaikesta muustakin kuurouteen liittyvästä. Jos olisin itsekseni noihin tapaamisiin mennyt, matkat olisivat kuluneet hermostuneessa hiljaisuudessa ja stressaten yleisistä kulkuneuvoista sekä paikalle ehtimisestä ajoissa. Nyt menomatkalla opettelin viittomia ja puhuttiin päivän kulusta; paluumatkalla mietittiin kaikkea Elsan mahdollisesti tarvitsemaa apua niin koulunpenkillä kuin muissakin elämäntilanteissa sekä jo sellaisestakin, kuin koulun valinnasta (jos tänne Enkkumaahan jäädään). Dan ei päässyt töiden takia tuonne matkallemme mukaan, mutta tukihenkilöllämme oli upea idea. Sen sijaan, että minä epätoivoisesti yrittäisin muistaa kaiken tuona päivänä oppimani implanteista, voisi Dan kuunnella nauhurilta tukihenkilömme nauhoittamat käydyt keskustelut.

Aamupäivä kului informaatiosessioiden parissa. Näin implanttilaitteet, minulle näytettiin kuvia korvaelimistä ja siitä, miten implantti sinne istutettaisiin, kerrottiin miten se toimii ja mihin sen toimintaperiaate nojaa kuin siitä, minkälainen se leikkausoperaatio olisi. Mitä tapahtuisi leikkauksen jälkeen, ja mitä kaikkea pitäisi tehdä vielä ennen leikkausta. Olin hyvin kiitollinen tukihenkilömme pitelemästä nauhurilaitteesta, sillä en mitenkään olisi voinut muistaa sitä kaikkea informaatiotulvaa, mitä päälleni satoi. Minkä lisäksi minullakin olisi omaa muistiani parempi tietolähde kaikesta oppimastani.

Lounastauon jälkeen oli ensimmäinen implanttikeskuksen järjestämän kuulotestin aika. Minä istahdin Elsan kanssa kaiuttimia täynnä olevan huoneen keskelle, korviini aseteltiin korvasuojaimet ja Elsan korvat olivat härvelittömät. He alkoivat soittaa eri äänentaajuuksia, aloittaen alhaisesta voluumista ja hiljalleen sitä nostaen.
En oikeastaan odottanut mitään. En osaa edes sanoa, toivoinko hänen reagoivan mihinkään, olin vain läsnä tuossa tilanteessa. Seuraten vauvani ilmeitä, pieniä eleitä. Voitteko kuvitella sitä tunnetta, kun näette vauvanne ensimmäistä kertaa reagoivan kuulemaansa? Kun pienen silmät laajenevat hämmennyksestä ja hän kääntyy tarkistamaan sinulta, että onko tämä OK.. Kun hänen kulmansa kurtistuvat mietteliäänä, ja kun jalka potkaisee ääniaistimuksen takia? En osaa edes kuvailla sitä tunteiden kirjoa, sitä iloa, epätodellisuuden tunnetta, sitä unenomaisuutta – tapahtuiko tämä oikeasti? Desibelejä oli 120 kun Elsa reagoi, ja.. Se vaan oli uskomatonta.

Normaalistihan tuo kyseinen kuulokoe tehdään niin, että vauva on istuvassa asennossa ja kuuloreagointi nähdään hänen kääntäessä päätään ääntä kohti. Mutta koska Elsa cp-vammansa takia ei moista pysty tekemään, hän oli sylissäni makuulla, ja reagointeja etsittiin noista pienistä eleistä. Koetulokset ovat siten epävarmempia ja osa jopa arvailun varassa, mutta äitinä minä vauvani tiedän. Tiedän, milloin hän kuuli. Alhaisemmissa voluumeissa hän katseli muina tyttösinä ympärilleen, mutta kun desibelit nousivat tarpeeksi korkealle.. Sen näki jo hänen silmistään. Sen hämmennyksen, sen “äiti, mikä tuo oli?”..

Tämä siis tarkoittaa sitä, että niin sanotusti “kuulon tie” on toimiva.
Implanteista saattaisi siis olla apua – ehkä. Riippuen muista testien tuloksista. Mutta siihen on mahdollisuus.

Implanteista on minun tarkoitus tehdä jossain vaiheessa vähän isompi postaus, eritoten jos sellaista haluttaisiin. Postausta ajatuksistani/ajatuksistamme, sekä siitä, mitä implantti oikeasti on ja miten sen “ottaminen” ei ole sama kuin kuulolaitteiden haku sairaalalta. Emme siis ole vielä päättäneet, haluammeko me sitä lapsellemme vai emme, tässä vaiheessa vasta tutkitaan olisiko moisesta operaatiosta tyttärellemme apua.

Ja hei – suklaalakkoni on pitänyt!

Tagged , , , , ,

2 thoughts on “Kuulemisen aistimus ja puutteessa unen

  1. Tosi hyvä idea tuo nauhurin ottaminen mukaan! Vaikka itsellekin osa asioista olikin jo tuttua mutta silti tuli niin paljon uutta asiaa, että pää oli sen jälkeen ihan pyörällä kaikesta infosta! Silloin ehdottomasti kyllä kaipaisi jonkun kaverin tai nauhurin mukaan, niin voi kysellä tai kuunnella, että mistäs me siellä puhuttiinkaan.

    Hienoa, että “kuulon tie” on toimiva, niin teillä on vaihtoehtoja. Mitä ikinä päätättekään tehdä, leikata sisäkorvaistutteen tai antaa hänen elää kuurona. Minä ainakin ihan malttamattomana odottelen ajatuksianne tästä istuteasiasta, yllättäen 😉 Tsemppiä! 🙂

    P.s. mä en pystyisi olemaan suklaasta näin kauan erossa, hyvä sinä!

    1. No äläpä muuta vikise! Jo autossa oli sellainen olo kotimatkalla että ei enää mitään muistanut kaikista niistä keskusteluista… Onneksi on itsellekin hyvässä tallessa nyt nuo nauhotetut pätkät niin ei pääse unohtumaan!

      Kiitos! Tämä on tosiaan tosi iso asia, ja hyvin mielipiteitäkin jakava. Niin monta asiaa pitää ottaa huomioon… Ja tsemppiä itsellesi! Seuraan mielenkiinnolla siun “kuulomatkaa”!

      Ps. En uskonut kykeneväni tähän. Ja nyt voin jopa istua samalla sohvalla kun Dan mutustaa vieressä suklaata, eikä tunnu enää suoranaiselta kidutukselta. 😀

Leave a Reply